Arvojohtajuudella voidaan tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa: (1) arvojohtaja johtaa arvoistaan käsin, ja (2) arvojohtaja tarjoaa alaisilleen oikeat arvot. Ensimmäinen merkitys on itsestäänselvyys. Jokainen johtaja toimii arvoistaan käsin; inhimillinen toiminta perustuu arvoille. Hyvä johtaja harjoittaa syvää arvoreflektiota eli pohtii omaa toimintaansa useamminkin kuin yksittäisten valintojen kohdalla. Mitä arvostan ja miksi? Saatanko olla väärässä? Millä perusteella teen valintoja? Yhden hyvän työkalun arvoreflektioon tarjoaa hyvejohtajuuden -malli.

Arvojohtajuuden toinen merkitys on kuitenkin salakavala. Jos presidentti olisi kansakunnan arvojohtaja, hän määrittelisi Suomen viralliset arvot. Ongelmaksi tässä mallissa nousee Arkkipiispa Mäkisen Ylen haastattelussa esillenostama tosiasia: kukaan ei voi yksin olla arvojohtaja. Jos yhden ihmisen annetaan määrittää kansankunnan arvot, saa demokratian ja tasa-arvon periaatteet vetää vessanpöntöstä alas. Arvojohtajan läheisin analogia on silloin lahkonjohtaja tai diktaattori. Vaikka johtajuus ymmärrettäisiin lievemmin, olisi arvojohtaja silti muiden yläpuolella arvokysymyksissä.

Tästä päästäänkin erääseen arvojohtajuuden virheelliseen taustaoletukseen. Kun etsitään arvojohtajaa, oletetaan, että kansakunnan arvot olisivat yhtenäiset. Että jokaisen suomalaisen tulisi kannattaa samanlaisia arvoja. Nykyään on kuitenkin yhteiskunnan tasolla yleisesti hyväksytty moraalirelativistinen periaate, jonka mukaan jokainen ihminen valitsee omat arvonsa ja oman etiikkansa. Yksilönvapaus toteutuu silloin parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka suomalaiset ovat yhteisen hyvän (verotus, asepalvelus, laki, turvallisuus yms.) nimissä luopuneet joistain yksilönvapauksistaan, ei yksilön arvoja ole annettu yhteiskunnan käsiin.

Mitä arvot sitten ylipäänsä ovat? Filosofi J. Sakari Hankamäki avaa hyvin blogissaan arvojen filosofista perustaa. Suosittelen lämpimästi kirjoituksen lukemista. Pitkänkin pohdinnan jälkeen tullaan usein siihen lopputulokseen, että varsinaisia arvoja ovat klassiset hyvyys, totuus ja kauneus. Ne ovat arvoja, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia sinänsä, itseisarvoja. Yksilö voi sitten itse päättää ne välinearvot, jotka parhaiten auttavat näiden arvojen toteutumista. Kristittynä esimerkiksi uskon evankeliumin sanoman palvelevan parhaiten totuutta. Lähimmäisenrakkaus ja jopa tietyt moraalinormit palvelevat hyvyyttä. Kauneus puolestaan on läsnä pyhän kohtaamisessa ja luomistyössä.

En kuitenkaan edellytä moraalirelativistisen Suomen presidentiltä samanlaista käsitystä arvoista. Presidentti on parhaimmillaan arvovaltainen arvokeskustelija (T.Pursiainen) tai arvomotivoija. Hän voi pitää esillä esimerkiksi tasa-arvon sanomaa mutta ei voi pakottaa ketään hyväksymään mukisematta omia välineitään sen saavuttamiseksi. Polttavan kosketuspinnan kristittyjen odotuksiin tarjoaa masentava määrä homofobisia facebooktilapäivitysiä omankin kaveripiirini joukossa. Osa kristityistä näyttää odottavan presidentiltä oman hengellisen tulkintansa mukaista johtajuutta. Jos sitä ei ole tarjolla, lopun ajat ovat lähellä.

Karua kieltään tästä ilmiöstä puhuu Ramin Korpialttarilla julkaistu tilakommentti: “Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Kristitty voi toki (muiden ihmisten tavoin) äänestää sitä ehdokasta, joka ymmärtää maailman mahdollisimman samalla tavalla kuin hän itse. Kun presidentti sitten on valittu, on esivallan kunnioittamisen ja hyvien tekojen aika. Oli kyseessä sitten Haavisto tai Niinistö. Samalla yhteiskunnan arvokeskusteluun on lupa osallistua täyspainoisesti. Suomessa ei ole onneksi Führeria, joka määräisi yleisen mielipiteen.

Disneyelokuvat luovat lapselle hyvän pohjan uskoa ikuiseen rakkauteen. Elämän edetessä disneyrakkauden käsitettä on kuitenkin laajennettava. Kristityllä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi solahtaa disneyrakkauden hengelliseen versioon, jossa Jumala on tarkoittanut hänen elämäänsä sen yhden ja ainoan. Tälläinen Jumala ei ole vapaan tahdon jumala, vaan fatalisti, joka on käsikirjoittanut ihmisen elämän jo ennen hänen syntymäänsä. Ihmisen päänvaiva on sitten löytää tuo käsikirjoitettu polku maailmassa, jossa vallitsee vapaan tahdon harha. Jumalan hänelle tarkoittamaa morsianta pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Rikkimenneitä suhteita ei silloin nähdä oppimisen paikkoina; hetkinä, jolloin ihminen oppii jotain uutta itsestään ja toisista ihmisistä. Ne ovat rikkinäisyyttä sieluun jättäviä virheitä, jolloin on poikettu Jumalan käsikirjoittamasta polusta. Pidemmän päälle ihmistä rikkoo kuitenkin enemmän hengellisen disneyrakkauden harha. Kasvua tapahtuu vasta, kun ihminen oppii luopumaan tällaisesta ajattelusta.

Nähdäkseni terveempi käsitys löytyy Yhdysvaltalaisen pastorin Timothy Kellerin kirjaan pohjautuvasta artikkelista. Keller kirjoittaa mehukkaan provosoivasti otsikoidussa artikkeissaan, että “et mene koskaan naimisiin oikean ihmisen kanssa”. Hän kritisoi tekstissään ensisijaisesti sekulaarin kulttuurin vääriä käsityksiä yhteensopivuudessa. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että avioliitto on asia, joka tekee ihmisestä kokonaisen ja onnellisen. He etsivät kumppania, joka täydentää heidän heikkoja puoliaan. Rakkaus on aitoa silloin, kun se tulee elämään itsestään ilman työn tekemistä.

Kellerin mukaan ihmiset unohtavat, että avioliitossa kaksi rikkinäistä ihmistä tulee yhteen ja pyrkii luomaan vakauden, rakkauden ja lohdutuksen tilan. Kukaan ei ole koskaan valmis avioliittoon, sillä se on aina askel, joka tuo mukanaan yllättäviä käänteitä. Kellerin lainaus Stanley Hauerwasilta tiivistää asian: “Avioliiton ensisijainen tavoite on oppia pitämään huolta ja rakastamaan sitä tuntematonta ihmistä, jonka kanssa huomaat olevasi naimisissa.” Avioliiton solmiminen sinänsä ei tee ihmeitä suhteelle.

Omaan hääpäivääni on jäljellä enää noin puolitoista kuukautta. Astelen kohti avioliittoa suuren idealismin ja reippaan realismin saattelemana. Toisaalta haluan uskoa halki elämän kestävään rakkauteen, minkä pohja on valettu minuun disneyelokuvissa ja pyhäkoulussa. Teologina uskon, että Jumala on tarkoittanut miehen ja naisen välisen avioliiton kestämään hautaan asti. Siinä liitossa on tarkoitus opetella 1. Kor. 13 veroista rakkautta, joka perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja sitoutumiselle. Mukana on myös aimo annos romantiikkaa ja sellaista intohimoa, jota nuoren miehen ja naisen välillä kuvaillaan olevan Laulujen laulussa.

Toisaalta Kellerin esillenostama puoli on vahvana mielessäni. Olen elänyt lähipiirini kanssa läpi liian monta rikkinäistä avioliittoa, joista olen huomannut, että elämä ja avioliitto on kaikkea muuta kuin elokuvaa. Haaveet vastakohtien täydentymisestä ja omasta eheydestä eivät ole realistisia. Pikemminkin avioliitto korostaa omia huonoja puolia, joiden kanssa on sitten opittava elämään. Avioliitto on tapahtuma, jossa kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi. Vuosien mittaan avioliitto on kuitenkin se turvasatama, jossa tuo rikkinäisyys on helpompi kantaa.

Kuten Pekka Simojoki on sen aikanaan sanoittanut: “Ihminen kaipaa vierelleen kättä, jonkun, josta pitää kii.”

Silti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityisasemaa kritisoidaan usein ja varsin hyvin perustein. Ajatellaan, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa millään uskonnollisella järjestöllä ei pitäisi olla yhteiskunnallisesti muita parempaa asemaa. Kaikki uskonnot joutavat samalle linjalle. Suomen lähihistoriassa valtiokirkko onkin riisuttu kansankirkoksi, mikä onkin hyvä asia. Sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden täytyy voida toteutua yhteiskunnassa.

Kolikolla on silti kääntöpuolensa: kansankirkon erityinen asema on hyvin perusteltu. Viimeisimpien tilastojen mukaan 78,2% Suomen väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Käytännössä se tarkoittaa yli neljää miljoonaa suomalaista. Vaikka kirkon jäsenmäärän trendi olisi laskeva, valtaväestön kuuluminen kirkkoon ei tule muuttumaan vielä pitkänkään ajan kuluessa. Kirkon työmuotojen suosiosta kertoo myös se määrä nuoria, jotka käyvät vuosittain rippikoulun. Ikäryhmästä 14-15 83,6% kävi vuonna 2010 kirkon järjestämän rippikoulun. Eikä tämä trendi näytä suuria laskun merkkejä.

Vaikka Suomessa siis toteutuu kaikkien oikeus valita mihin uskoa, suurin osa suomalaisista valitsee kuulua kansankirkkoon. Miltä siis näyttäisi kansa ilman kirkkoa? Olisiko suomalainen yhteiskunta ratkaisevasti parempi ilman kirkkoa? Väitän, että ilman kirkkoa (ja kirkkoja) yhteiskunnan päälle kasautuisi niin suuri sosiaalinen painolasti, että se ei pystyisi sitä kantamaan. Yhteiskunta tarvitsee kristinuskoa.

Unohdetaanpa hetkeksi se fakta, että kirkko hoitaa Suomessa mallikkaasti yhteiskunnalta saamiaan tehtäviään (hautaustoimi, väestökirjanpito, vihkimiset). Oletetaan, että yhteiskunta pystyisi hoitamaan nämä tehtävät, kun kirkon syömät veroresurssit vapautuisivat kirkkojen puuttuessa. Epärealistinen oletus, mutta tehdään se silti. Mitä ylimääräistä painolastia muka yhteiskunnalle kasautuisi kirkkojen puuttuessa?

Kristinusko on kantanut halki länsimaisten yhteiskuntien historian heikommista huolehtimisen vastuuta. Suomen kirkolla on upeasti sekä paikallisesti että valtakunnallisesti organisoitunut diakoniatyön verkosto, joka pitää huolta muun muassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneista. Vuonna 2010 kirkon diakoniatyö myönsi 174 709 avustusta eli yhteensä 7,5 miljoonan euron arvosta taloudellista apua hätää kärsiville. Taloudellinen tuki on vain osa diakoniatyötä. Tämän työn piirissä kirkko kohtasi vuonna 2010 vajaa 200 000 ihmistä erilaisen hädän keskellä. Osaksi diakoniatyötä kuuluu muun muassa asiakkaille ilmainen perheneuvonta, joka löytyy suurimmilta paikkakunnilta. Yhteiskunnan auttavat elimet ovat niin täynnä asiakkaita, että apua tarvitsevia ohjataan usein kirkon diakonian piiriin.

Näiden lisäksi ei sovi unohtaa palvelevaa puhelinta, johon nuori tai vanhempi voi hädässään soittaa. Eikä tietenkään sielunhoitoa ja rippiä, joka on kirkon työntekijöiden kautta lähes aina saatavilla. Vähätellä ei sovi myöskään kirkollisia toimituksia, joiden kautta seurakunnan työntekijät kohtaavat ihmisiä erilaisissa elämän käännekohdissa. Nämä ovat muuten pelkästään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työmuotoja. Näiden lisäksi jokainen tunnistaa vaikkapa Hurstin ruokajonot ja Pelastusarmeijan auttamistyön. Paikallisella tasolla lukuisat perinteiset kirkot ja vapaat suunnat auttavat ihmisiä vaativan yhteiskunnan henkisessä ja hengellisessä tyhjiössään.

Miltä näyttäisi siis yhteiskunta, jossa sen väkimäärältään suurimmalla kirkolla ei olisi erityisasemaa ja muutkin kirkot ajettaisiin ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta? Yhteiskunta, jossa uskonto ja ideologiat eivät saisi olla mukana päätöksenteossa? Melko synkältä. Rahahuolien ja globaalin paineen alla kamppaileva yhteiskunta ei selviäisi niistä henkisistä ja sosiaalisista painolasteista, joita kirkkojen puute saisi aikaan. Uskontokriitikkojen ja uskonnonvapautta valikoivasti tulkitsevien kritiikki kirkkojen asemaa kohtaan on liian usein epärealistista.

Kansa ilman kirkkoa ei olisi ihmisten yhteiskunta.

Kuuntelin juuri Radio Dein keskiviikko debatin, jossa keskusteltiin joulun ihmeestä ja erityisesti Jeesuksen neitseestä syntymisestä. Keskustelussa teologian tohtori Matti Kankaanniemi edusti historian Jeesuksen tutkijaa ja helluntaiteologia. Kankaanniemen argumentit vaihtelivat tieteen metodeista ja löydöksistä aina omakohtaisiin kokemuksiin ja humoristisiin analogioihin. Kanssakeskustelijana kuultiin Helsingin piispan teologista erityisavustajaa Päivi Linnoista, joka lähestyi aihetta uskon salaisuuksia varjelevalla tasolla. Jeesus lapsi on tärkeä syvällisemmällä tasolla kuin historiallisten faktojen tasolla. Uskontunnustus on laulu ei dogmi.

Keskustelusta ei muotoutunut mustavalkoista debattiasetelmaa, mikä on mielestäni aina positiivinen asia. Linnoinen ja Kankaanniemi vaihtelivat ajatuksia hienosti eri tasoilla ja haastattelija Ari-Pekka Kaipiainen osasi provosoida molemmilta esiin mielipiteitä.

Itse neitseestä syntymisen ympärillä pyörivä keskustelu osoittaa hienosti teologian tippaleipämäisyyden. Aihetta voi lähestyä teologiassa monesta eri näkökulmasta eikä joulun ihme siltikään tyhjene. Mitä näkökulmia keskeneräinen teologian opiskelija ja blogistinalku sitten keskustelusta erottaa? Ehdotan tässä kirjoituksessa neljä eri mahdollisuutta käsitteellistää joulun ihmettä.

1. Tieteellis-historiallinen taso

Tieteellisiä argumentteja käytetään populaarissa keskustelussa häikäilemättä hyväkseen. Kun piispaehdokas Sakari Häkkinen leimaa yksioikoisesti neitseestä syntymisestä kiinnipitävät teologit antiikin ajan maailmankuvan edustajiksi ja käyttää sitä demarkaatio -kriteerinä uskon ja tieteen välisen keskustelun uskottavuudelle, ollaan eräänlaisen yksipuolisen tieteen popularisoinnin äärellä. Tosiasiassa eksegetiikkaa eli Raamatun tieteellistä tutkimusta ja selittämistä voi tehdä kahdella tavalla: (1) voi seikkailla avoimesti historiallisen evidenssin maailmoissa ja antaa erilaisten tulkintojen valaista erilaisia mahdollisuuksia siitä, miten historiassa asiat ovat tapahtuneet tai (2) tehdä väitöskirjan ja julkaista pari artikkelia yhdestä aiheesta ja kuvitella, että juuri omat tutkimustulokset ovat lähinnä totuutta. (Tässä jaottelussa on tottakai mukana aimo annos retorista kärjistämistä.)

Tieteellis-historiallisella tasolla saatetaan myös tutkia Jeesuksen syntymäkertomusten paralleeleja muihin antiikin sankaritarinoihin. Vaikka vertaileva aineisto on tärkeää ilmiöiden tutkimisessa, tehdään tällaisen tutkimuksen piirissä usein varomattomia asioiden yhdistelemisiä ja saatetaan unohtaa Jeesuksen syntymäkertomusten ainutlaatuisuus juutalaisessa kontekstissa. Uskontotiede tuo keskusteluun mukaan myytin käsitteen, joten sen piirissä voidaankin kysyä, mikä Jeesuksen syntymässä on historiaa ja mikä myyttiä. Nähdäkseni myytti -käsitteen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen raamatuntutkimuksen kohdalla: jos halutaan selvittää kirjoitusten syntykontekstia ja aikalaiskäsityksiä, on myytin käsite anakronistinen.

Ihmeille tieteellis-historiallinen keskustelu ei ole koskaan suotuisaa. Tieteellinen maailmankuva on lähtökohtaisesti materialistinen ja naturalistinen. Tutkija pyrkii löytämään ilmiöille luonnollisisa syy-seuraus selityksiä. Pyhän Hengen toiminta tai Jumalan johdatus eivät sovi selitykseksi yliopiston tutkielmassa. Siksi on turhauttavaa, jos teologi jumittuu tälle tasolle. Tieteellinen maailmankuva on hyvä osa kristillistä maailmankatsomusta, mutta liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tieteellisistä todennäköisyyksistä sovi vetää. Jumala ei mahdu tieteen metodeihin.

2. Uskontunnustuksen taso

Apostolinen uskontunnustus on kieltämättä tärkeä dokumentti kristinuskon kannalta. Sitä pidetään lausumana, joka tiivistää hienosti sen, mihin kristityt uskovat. Yksi osa uskontunnustusta on yksiselitteinen “- – syntyi neitsyt Mariasta”, jonka sisälukuisesta merkityksestä ei voi olla kovin montaa mieltä. Uskontunnustuksen muotoilijat näyttävät yksiselitteisesti ajatelleen, että neitseestä syntyminen kuuluu kristinuskon keskeisiin oppeihin.

Sitten tullaan tulkinnan tasolle. Linnoinen haluaa käsitteellistää uskontunnustuksen lauluna, joka kertoo jotain syvällisempää kristillisestä uskosta kuin historiallisen faktan. Tässä Linnoinen liittyy oman tulkintani mukaan sellaiseen protestanttiseen perinteeseen, jossa kristinuskon demytologisointi pakottaa kristittyjä hakemaan uskolleen merkityksiä muualta kuin historian tapahtumista. Bultmanniin nojautuvassa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen perinteessä eräistä äärimmäisistä tutkimuksen tuloksista oltiin niin vakuuttuneita, että oltiin varmoja kristinuskon menettäneen historiallisen pohjansa. Kristinuskon uskottavuuden kannalta Raamattu piti siis riisua myyteistä. Sama pohjalaisella maalaisjärjellä sanottuna: “eihän niitä ihmeitä oo oikiasti tapahtunu, tärkeetä on se tarinan opetus.”

Siltikään uskon salaisuuksia ei voi selittää täysin tällä bultmannilaisella demytologisointi ohjelmalla. Neitseestä syntyminen on epäilemättä ollut kristityille halki aikojen suuri pala purtavaksi. Juutalaisuudessa Jahve ei noin vain hedelmöitä ihmisiä, joten miksi tällainen selitys on pitänyt Jeesuksen syntymälle antaa. Monet kristilliset ajattelijat jo kauan ennen Linnoista ja häntä edeltäväänsä perinnettä ovat pitäneet “syntyi neitsyt Mariasta” kohtaa vaikeana sulattaa. Uskontunnustuksen tulkinta ei ole koskaan ollut yksiselitteistä.

Mielestäni Arto Antturi toi viime sunnuntain saarnassaan tälle tasolle tärkeän ulottuvuuden, jota ei sovi unohtaa: “Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Jeesus on kuollut, kristillinen usko on käsittämätöntä höpinää ja saarnat ovat tylsiä.” Neitseestä syntyminen tuo Pyhän Hengen, yhden kolminaisen Jumalan persoonista mukaan inkarnaatioon. Antiikin sankarikertomuksista uupuu ajatus Jumalan persoonallisesta Hengestä. Jos kirkossa uskotaan Jumalan Hengen johdattavan ihmisiä Kristuksen luo, näyttää neitseestä syntyminen Hengen vaikutuksesta aika oleelliselta osalta tätä lenkkiä.

3. Uskottavuuden taso

Useampi pappi ja teologi on ilmaissut huolensa kirkon uskottavuuden menettämisen vaarasta nykyaikana. Huolen ilmaisu onkin aivan aiheellinen. Kristinuskon on kyettävä olemaan ymmärrettävä ja relevantti nykyajassa. Siksi on tärkeää käsitteellistää nykyajalle ominaisia ajatus- ja toimitatapoja, ja kontekstualisoida kristinuskoa siihen ympäristöön, jossa evankeliumia kulloinkin saarnataan. Kun tällaista työtä tehdään Afrikan heimojen ja Aasian aatteiden keskellä, miksei sitä tehtäisi myös postmodernissa Suomessa.

En kuitenkaan usko, että antiikin maailmankuvan vähättely tekee nykyaikaisesta uskosta mitenkään uskottavampaa. On varsin tyypillistä, että kristinuskon käsityksistä luovutaan maailman muuttumisen nimissä. Kristinuskon on kuulema muututtava, koska enää ei eletä antiikin aikaa. Tällainen ajattelu perustuu valistuksen ja tieteellisen positivismin mukanaan tuomaan evolutiiviseen ylimielisyyteen. Ajatellaan, että nykyihminen on tiedoissaan niin kehittynyt, että pystyy arvioimaan monien satojen vuosien takaisten ihmisten järjen määrää. Antiikin ihminen oli primitiivinen ja hengellinen – nykyihminen kehittynyt ja nykyaikainen.

Viipyminen historian eri vaiheiden moninaisten lähteiden äärellä puhuu kuitenkin aivan toisenlaista kieltä. Raamatunkin kirjoitukset ovat täynnä epäilijöitä ja skeptikkoja, jotka kyseenalaistivat uskon järkevyyden. Homo sapiens on nähtävästi aina ollut havaintoja tekevä olento, joka kykenee järjelliseen päättelyyn. Tiedon määrän kasvaminen ei ole tehnyt tiedosta varmempaa. Nöyrä etsijä myöntää Sokrateen tavoin, että mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän hän tietää, ettei oikeastaan tiedä juuri mitään.

Kirkon uskottavuus ei siis rappeudu, koska kirkossa uskotaan yliluonnolliseen, vaan kirkko, joka ei usko tuonpuoleisiin ja ihmeisiin, ei enää ole uskottava. Jos kristinusko todella luottaa uskoa synnyttävään Jumalaan, on seurakuntien suurin tehtävä johdattaa ihmisiä avoimuuteen tuon Jumalan äärellä. Miten se sitten käytännössä parhaiten sujuu on eri kysymys.

4. Kulttuurin ja perinteiden taso

Lopuksi, suurin osa suomalaisista hiljentyy tänäkin vuonna kuuntelemaan jouluevankeliumia. Isolle joukolle kulttuurikristittyjä suomalaisia kyseessä on varmasti vain kertomus, jonka läpi on päästävä nopeasti, jotta voi aloittaa lahjojen jakamisen. Silti suomalainen kulttuuri on rakentunut niin, että Suomen asukkaat joutuvat jossain vaiheessa elämäänsä pohtimaan omaa suhdettaan joulun ihmeeseen.

Millä tasolla sinä lähestyt neitsytkeskustelua ja inkarnaatiota tänä jouluna? Onko ajatus ihmislapseksi tulevasta Jumalasta vastenmielinen, uskottava vai sellainen, jonka varaan voi rakentaa elämäänsä? Loppupeleissä näyttää siltä, että mikään näkökulma ei tyhjentävästi selitä joulun ihmettä. Kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta on suuri pala purtavaksi tulevillekin sukupolville, jotka tuovat taas oman panoksensa teologiseen tippaleipään.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan Verbaalisen velodromin lukijoille ja satunnaisille sivulle eksyville ihmisille rauhoittavaa ja voimaannuttavaa joulunaikaa! Palaan linjoille taas ensi viikon puolella. Kankaanniemen ja Linnoisen keskustelun voi kuunnella edelleen uusintana Radio Dein taajuudelle kello 13:00.

Olen itse kasvanut vakaassa uskossa siihen, että oman tai läheisen sukupolven aikana tapahtuu ylöstempaus, jossa Jeesukseen uskovat kristityt häviävät maapallon päältä. Tuota ylöstempausta seuraisi seitsemän vuoden vaivan aika, jolloin Jerusalemiin rakennetaan kolmas temppeli, jonka maailmassa valtaannoussut antikristus sitten häpäisee. Olin oppinut kyseisen käsityksen ihailemiltani pastoreilta helluntaiseurakunnassa. Uskoin vilpittömästä, että tämä premillenialistinen dispensationalismin muoto on ainoa oikea käsitys lopun ajoista. Etsin kirjallisuudesta paljon perusteita uskolleni.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistamaan saamaani opetusta. Suurin motivaatio oli se, kun sain luettua Raamatun itsenäisesti kannesta kanteen. Lopun aikoihin liittyvä opetus ei näyttänytkään niin yksiselitteiseltä. Se ei näyttänyt mahtuvan vain yhteen muottiin ja tulevaisuuskaavaan. Muistin isäni kertomukset siitä, kuinka 70-luvun helluntailaisuutta leimasi vahva Jeesuksen paluun odotus. Nuoret seurakuntalaiset odottivat Jeesusta niin pian tulevaksi, että tuntui laihalta lohdulta saada elää nuoruutta täysvaltaisesti. Tutustuttuani yhä enemmän kirkkohistoriaan ja Raamattuun tajusin, että pikainen lopun odotus ei olekaan vain aikamme tuotetta. Näytti siltä, että kristinuskon piirissä loppua on odoteltu joka vuosisadalla.

Jeesuksen pikainen paluu ei ole ainoa asia, jota odotetaan. Jälleen kerran esimerkiksi vuosi 2012 puhututtaa. Huffington Post julkaisi vähän aikaa sitten uutisen ihmisistä, jotka todella odottavat maailman loppuvan Maya -intiaanien kalenterin vaihtuessa 21.12.2012. Valtaosalle ihmisistä ilmiöstä on revitty lähinnä viihdettä vaikkapa elokuvan muodossa. Toisille lopun odotus on silti tosi.

Palaan siis opiskelijan esittämään kysymykseen: mikä saa ihmiset ennustamaan maailmanloppua? Onko maailma toisille liian vaikea paikka elää? Onko maailmanlopun ennustaminen vain yksi tapa paeta oman elämän ongelmia? Vai onko ihmisellä luontainen tarve väittää omistavansa salaista tietoa? Sellaista tietoa, jota muilla ei ole. Miksi länsimaalaiset ihmiset yleensäkään ajattelevat, että tulevaisuudesta tai maailmanlopusta voisi tietää yhtikäs mitään? Onko ajatus tulevaisuudesta, jota ei ole vielä edes olemassa liian sietämätön? Miksi ihmiset eivät vain tyydy ottamaan vastaan päivää kerrallaan?

Kun itse aikanaan uskoin maailmanloppuvan pian, oli syynä lähinnä nuoruuden esikuvien esimerkin seuraaminen. Olin vakuuttunut siitä, että minulle esikuvalliset ihmiset puhuvat tässä asiassa totta. Toisaalta olin oppinut seurakunnasta tulkitsemaan maailmaa paikkana, jossa pahuus yltyy jatkuvasti. Luinkin valikoivasti uutisia löytäen maailmasta ne pahat puolet. Hyvä puolet jäivät varjoon tai niillä ei ollut merkitystä oman maailmankuvani kannalta.

Onkin ihmeellistä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää olevansa väärässä. Saati sitten luopua uskomuksesta tai kokonaisesta maailmankuvasta, joka on väärässä. Toiset eivät myönnä virheitään edes silloin, kun maailma ei odotetusti lopukaan. Onko olemassa itsepäisempää eläintä kuin ihminen?

Ainoa säilynyt kuva Felicia Felix-Mentorista

Suositussa televisiosarjassa The Walking Dead joukko ihmisiä on selvinnyt zombipidemialta ja yrittää löytää turvallista asuinpaikkaa Yhdysvalloista. Sarjan juoni on tuttu monesta elokuvasta, joiden perusidea noudattaa samanlaista kaavaa. Kuolleet ovat nousseet eloon tai elävät ovat muuttuneet aivottomiksi aivonsyöjiksi, joiden keskellä sankarin on selvittävä. Toiset elokuvat, kuten Shaun of the Dead ja Zombieland, on tehty huumorin sävyttämänä siinä missä toiset on haudanvakavasti tuotettuja. Jokin Zombeissa kiehtoo ihmisiä. Muuten viime vuosikymmenien populaarikulttuuri ei olisi tarttunut niin hanakasti aiheeseen.

Teologiaa ja psykologiaa opiskelevaa blogistia zombit kiinnostavat useastakin näkökulmasta. Ensinnäkin elävät kuolleet liittyvät alun perin voodoouskontoihin, joissa noitatohtori voi muuttaa henkilön lähes kuolleeksi ja ohjailla tämän käyttäytymistä. Kuuluisin zombitapaus sijoittuu 1900-luvun alun Haitiin, jossa kuolleeksi todetun Felicia Felix-Mentorin väitettiin elävän. Kertomusten mukaan Felix-Mentor ei ollut ikinä kuollut, vaan noitatohtorin antama myrkky oli muuttanut hänet tahdottomaksi ruumiiksi, joka vaelteli 29 vuotta Haitin sokeriviljelmillä. Hänen tarinansa teki kuuluisaksi antropologi Zora Hurston.

Vaikka zombien todellisuuspohja onkin erittäin kiistanalainen, on niillä silti mielenkiintoinen asema vaikkapa juuri haitilaisessa voodoouskonnossa. Toinen syy, miksi zombit kiinnostavat on kuitenkin niiden yhteys tietoisuuden ongelmaan, joka tunnetaan myös iät ja ajat filosofiassa pyörineenä mind-body -ongelmana.

Ongelman voi esittää varsin yksinkertaisesti: miten ja miksi ihmisen subjektiivinen tietoisuus syntyy? Nykyään osataan varsin hyvin selittää ihmisen monien kognitiivisten ominaisuuksien toimintaperiaatteet. Osaamme esimerkiksi selittää, miten muisti toimii ja miten sen toiminta liittyy ihmisen hermoston toimintaan. Tietoisuuden ja ihmisen aivotoiminnan yhteys on myös suhteellisen helppo osoittaa.

Suurin mysteeri on edelleen, että syntyykö kokemus ihmisen elektrokemiallisesta aivotoiminnasta vai onko niiden välillä vain yhteys. Jos syntyy, niin miten? Jos ei synny, niin mistä muusta se syntyy? Miten ihmisella on esimerkiksi kyky aavistella muiden ajatuksia, analysoida omia tunteitaan tai muistella omaa elämäntarinaansa. Mitä tietoisuus pohjimmiltaan on? Sen redusoiminen pelkäksi aivotoiminnaksi ei näytä vakuuttavan tutkijoita tai ihmisiä ylipäänsä.

Zombit liittyvät aiheeseen filosofisen sovelluksen kautta. Mind-body -ongelmaa pohdittaessa on esitetty filosofisen zombin ajatuskoe. Ajatuskokeessa filosofinen zombi on kaikkien ominaisuuksiensa puolesta ihmisenkaltainen, mutta sillä ei ole tietoisuutta tai subjektiivista kokemusta. Nämä filosofiset zombit toimivat usein argumentteina fysikalismia vastaan, jonka mukaan ihmisen olemus ja tietoisuus selittyy täysin fysiikan ja biologian avulla. Ainoastaan näkyvä on olemassa. Zombiargumenttien on tarkoitus osoittaa, että on täysin mahdollista ajatella joukko olentoja, joiden ominaisuudet ovat tismalleen samanlaiset kuin ihmisellä mutta joilla ei ole ajatuksia. Silloin tietoisuuden on pakko olla jotain muuta kuin pelkkää näkyvää materiaa.

Saman ajatusleikin voi esittää toisella analogialla, toisin päin. Jos ihmisen aivoista vaurioituu osa, on se teoriassa tulevaisuudessa mahdollista korvata keinotekoisesti. Jos samalta ihmiseltä vaurioituu sitten toinen aivojen osa, on sekin mahdollista korvata keinotekoisesti. Sama toimenpide on periaatteessa sitten mahdollista toistaa niin usein kuin on tarvetta. Missä vaiheessa tuo ihminen lakkaa olemasta ihminen? Onko olemassa jokin raja, jonka kohdalla tietoisuus häviää, kun hermostoa korvataan keinotekoisesti? Ja jos ei, miksi tietokoneisiin ja tekoälyyn ei voisi eräänä päivänä syntyä tietoisuutta? Ajatuskoe näyttää vievän siihen suuntaan, että tietoisuus on jotain muuta kuin fysiologiasta kumpuava olemus.

Zombit jatkavat luultavasti suosiotaan populaarikulttuurissa samalla, kun filosofit ja aivotutkijat yrittävät selvittää mind-body -ongelmaa. Zombien ja muiden luonnolliset säännöt ylittävien olentojen suosio sekä näkyvästä maailmasta kumpuavien selitysten rajallisuus näyttävät silti vievän yhteen ja samaan suuntaan: on olemassa paljon enemmän, kuin mitä ihminen havaitsee ja ymmärtää.

Kävijätilastollisesti bloggauskuu näyttää hienolta. Tätä kirjoittaessa sivustolla on vierailtu kuukauden aikana 3765 kertaa, kun tavallisen kuukauden aikana vierailuja kertyy 500 ja 1700 väliltä. Päivittäisen lukijamäärän keskiarvo oli 126, kun tavallisesti tuo summa on ollut parhaimmillaan 77 ja heikoimmillaan 12. Myös keskustelua on herännyt kiitettävästi. (Viimeisin keskustelija eli Uskontokriitikko on innostunut kommentoimaan niin laajasti niin moneen blogiin, että kestää hetki ennen kuin saan vastattua. Malta odottaa.) Aiheiden taso säilyi mielestäni melko laajana, ja blogini oma teologiaa käsittelevä painopiste säilyi.

Tällaisen bloggauskuun aikana sitä todella huomaa, miten hektistä ja kiireistä oma elämäni on. Toisina päivinä ajateltavaa riitti niin paljon, että resurssit blogin kirjoittamista varten tuntuivat olevan aivan hukassa. Välillä täytyi oikeasti puristaa, että sai järkevää tekstiä aikaiseksi. Toisaalta kuukauden aikana spontaani kirjoittamisen taito kehittyi entisestään. Usein vaikeinta on aloittaminen, mutta kun sen yli pääsee, alkaa tekstiä ilmestyä kuin itsestään.

Suuri kiitos ja syvä kumarrus kaikille bloggauskuun seuraajille. Erityinen kiitos niille, jotka ovat kuukauden aikana kommentoineet ja keskustelleet blogeissani. Viimeinen kiitos tottakai Teemulle, joka minut haastoi kisaan mukaan.

Jatkossa Verbaalinen velodromi päivittyy vähintään kerran viikossa. Tarkoitus on siis pitää yllä tiuhempaa tahtia kuin aiemmin. Virallisena uuden tekstin julkaisupäivänä pidän tästä eteenpäin torstaita. Silloin ainakin kannattaa siis tarkistaa uudet kirjoitukset. Aion myös uudistaa blogin ulkoasua lähiviikkojen aikana, kunhan löydän tarpeeksi miellyttävän kokonaisuuden. Kannattaa silti olla hereillä.

Vilkas keskustelu jatkuu tottakai halki viikon.

Tämä on oikeastaan se syy uskoa, jota vähätellään kaikista eniten. Yhtäältä kristityt korostavat omissa puheissaan sitä, että olisivat krisittyjä, vaikka olisivat syntyneet maapallon toisella laidalla. Toisaalta kristinuskon vastustajat pitävät kristinuskoa täysin ympäristön indoktrinoimana ilmiönä. Minun mielestäni on äärimmäisen tärkeää arvostaa omassa äidinmaidossa saamaansa uskontoa, sillä loppuviimein se on se lähtökohta, jota vasten ihminen tarkastelee uusia elämänkokemuksiaan. Vaikka tämä onkin hyvin psykoanalyyttisesti sanottu, ei ihminen pääse koskaan eroon oman kodinsa painolastista.

Olen kirjoitussarjassani “kolme syytä uskoa ja olla uskomatta” nostanut esille kolme syytä kristinuskon molemmilta puolilta. Olen kertonut avoimesti niistä ongelmista, joita uskominen on minulle tuottanut. Olen myös luetellut niitä syitä, jotka ovat saaneet minut uskomaan Jeesuksen ylösnousemuksen pelastavaan voimaan. Tämä kirjoitussarja on silti ollut vain pintaraapaisu. Syitä löytyisi vielä monia, ja tulevaisuudessakin olisi hyödyllistä sanoittaa niitä vaikkapa tänne blogiin.

Loppuun on syytä todeta, että me kaikki olemme vasta matkalla. Usko, joka väittää omistavansa täydellisen totuuden jossain tietyssä hetkessä, on epärehellinen valhe. Myös epäuskoinen asenne, joka väittää olevansa oikeassa, on itsensä huijaamista. Missä vaiheessa ikinä omaa matkaansa blogini lukijat sitten ovatkaan, haastan heitä pohtimaan omaa tilannettaan. Miksi oikeastaan ajattelen niin kuin ajattelen? Onko mahdollisuus, että minä olisin jossain asiassa väärässä? Pitäisikö minun tarkistuttaa omia asenteitani?

Paavali esittää roomalaiskirjeessä haastavan ajatuksen, jonka mukaan ihmisen ei tulisi koskaan mukautua ympäristön menoon, vaan hänen tulisi jatkuvasti uudistua mieleltään, jotta osaisi arvioida, mikä on Jumalan tahto ja mikä on hyvää (Room. 12:2). Jakeeseen sisältyy ajatus siitä, että ihminen ei tunne missään hetkessä täysin Jumalan tahtoa. Jokaisessa hetkessä on syytä uudistua. Samassa luvussa Paavali kuvaa uskovien moneutta. Hän haastaa jokaista ihmistä ajattelemaan itsestään juuri sillä tavalla, kuin hänelle suodun uskonmäärän valossa on soveliasta. Sitä seuraa kuuluisa Kristuksen erilaisten ruumiin jäsenten vertaus.

Meistä jokainen on siis matkan eri vaiheessa. Näiden pintaraapaisupohdintojen myötä toivotan sinulle voimia ja kärsivällisyyttä omalle matkallesi. Ehkä tämän matkan varrella itse taivaan Jumala on niin armollinen, että hän lahjoittaa enemmän uskoa. Viimeistään kuoleman jälkeen näemme, kuka oli oikeassa.

Jossain vaiheessa elämää jokainen ihminen tajuaa, että se tapa, jolla hän on oppinut ajattelemaan ei ole ainoa mahdollinen tapa. Tämä ei päde ainoastaan uskontoon. Aikuistumiseen kuuluu se, että oppii näkemään maailmassa erilaisuutta. Mitä enemmän näkee ja hyväksyy sen, että maailmassa on erilaisuutta, sitä enemmän joutuu punnitsemaan omia näkökohtiaan. Ihmisten kanssa ei vain tule toimeen, jos työntää päänsä pensaaseen ja luulee, että koko maailma on siellä.

Ongelma monimutkaistuu entisestään, kun ottaa huomioon sen historiallisen luonteen. Jeesus -uskonto on ollut olemassa vasta noin kaksituhatta vuotta, mikä on lyhyt aika koko ihmiskunnan historiaan verrattuna. Miten tulisi suhtautua niiden ihmisten uskontoon, jotka ovat eläneet muinaisessa maailmassa ja joiden käsitys Jumalasta (jumalista) on ollut hyvin erilainen kuin nykyihmisellä. Näyttää ainakin siltä, että väitteet universaalista ja kaikkina aikoina samanlaisesta totuudesta seisovat heikoilla jäillä. Ajat ja ajattelutavat ovat muuttuneet vuosituhansien saatossa paljon.

Miten siis minä, 2000 -luvulla elävä suomalainen nuori mies, voin olla varma siitä, että juuri minun uskontoni edustaa parhaiten totuutta? Onko ainakin niin, että joudun myöntämään oman uskontoni kulttuuri- ja aikasidonnaisuuden? Poistaako tämän myöntäminen jotain oleellista uskosta Jeesukseen? Kestääkö kristinusko sen myöntämisen, että usko ilmenee hyvin erilaisena erilaisina aikoina? Vai onko tämä todella syy hylätä koko kristinusko?

Historiatieteisiin perehtynyt tietää, että historiankirjoitus on aina tarinan rakentamista. Historiankirjoittaja tutkii tutkimuksen kohteensa ajan lähteitä ja muodostaa niistä tietynlaisen kertomuksellisen kokonaisuuden. Hän tekee valintoja muun muassa sen suhteen, mitä asioita hän painottaa, jättää kertomatta ja pitää tärkeinä. Mikään historiankirjoitus ei kuvaa tapahtumia tismalleen sellaisena kuin ne ovat kaikessa monimutkaisuudessaan tapahtuneet.

Historiankirjoittaja tekee aikajanallisen rautalankamallin jostain, joka on oikeasti kudoksiltaan yhtä monimutkainen kuin persialainen matto.

Siinä mielessä mikään historianesitys ei ole koskaan objektiivinen ja varma. Historian Jeesuksen tutkijoista suurin osa näyttää kuitenkin olevan sitä mieltä, että meillä on tarpeeksi hyvät perusteet uskoa, että Jeesus Nasaretilainen oli aito, historiallinen henkilö. En mene sen tarkemmin eri tutkijoiden argumentteihin, mutta monen tutkimuksen valossa myös usko Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemukseen näyttää vakuuttavalta. Ylösnousemus sinänsä ei tietenkään voi olla historiantutkimuksen kohteena, mutta ylösnousemuskertomusten ja -kokemusten tarkka ja kriittinen vertailu on vakuuttanut monet.

Raamattu on laajemminkin aitoon ihmishistoriaan perustuva kirja. Se kertoo esimerkiksi Israelin kansan kuninkaista, joista on laajasti mainintoja myös muissa historian lähteissä. Ristiriitoja ja ongelmia toki löytyy, mutta arkeologian ja historiatieteen valossa on olemassa tarpeeksi näyttöä osoittamaan, että Raamatun kuvaukset historiasta eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Niillä on pohja ihmiskunnan historian oikeissa vaiheissa. Samanlaista tukea ei löydy monelle muulle Pyhälle kirjalle kuten Mormonien kirjalle tai Koraanille, jotka ovat vahvasti yhdestä näkökulmasta kirjoitettuja.

Sanoma Jumalan rakkaudesta ja palvelemalla kuoleman voittavasta Jeesuksesta resonoi hyvin myös ihmisenä olemisen eksistentialistisen tason kanssa. Tarkoitan tällä siis olemisen peruskysymyksiä. Mikä ihminen on? Mitä ihmisen pitäisi olla toiselle? Maalaisjärki ja syvempikin pohdinta osoittavat, että rakkauden tulisi olla aivan ihmisenä olemisen ytimessä. Meidän tulisi olla ihmisenä itsellemme ja toisillemme rakastavia. Myös toisten palvelemisen ajatus on toimiva. Esimerkiksi yhteiskunta, jossa kaikki toteuttavat palvelevaa asennetta ja rakkautta, olisi varsin hyvä ja toimiva paikka elää.

Mihin sitten tarvitaan uskonnon muistutusta rakkauden ja toisten palvelemisen tärkeydestä, jos tämän totuuden voi saavuttaa maalaisjärjellä? Historian eri vaiheet ja monenlaiset paatuneet ihmiskohtalot näyttävät kerta toisensa jälkeen siihen suuntaan, että ihmisen omaantuntoon ei voi täysin luottaa. On aina olemassa vaara, että kokonainen kansakunta poikkeaa rakkauden sanomasta. Siksi tarvitaan ihmisten ulkopuolinen lähde, joka muistuttaa rakkauden arvon tärkeydestä. On toki selvää, että kristinusko ei ole ainoa tällainen lähde. Mielestäni se on kuitenkin koherentein, kattavin ja selkein tällainen lähde.

Kristinusko toimii siis varsin hyvin historiallisella ja eksistentialistisella tasolla. En väitä, että kristinusko tarjoaisi aukottoman uskomus- ja totuusjärjestelmän. Olenhan jo aiemmin blogissani osoittanut lukuisia kristinuskoon liittyviä ongelmia! Totuus ei kuitenkaan koskaan ole aukotonta ja ihmisen täysin ymmärrettävissä. Siinä mielessä kristinusko antaa hienon lähtökohdan ja hyvät matkaeväät elämän elämiselle ja pohdinnalle.