Uudistunut blogini

Äänestykseen luottaen uudistin blogiani mutta säilytin vanhan nimen Verbaalinen velodromi. Blogissani on siis nyt uudistunut ulkonäkö. Valitsin tämän ulkonäön, sillä sen väriteema on vaihtelun vuoksi erilainen kuin edellisessä. Nyt saa taas lukea perinteistä mustaa tekstiä valkoisella. Graafisesti teema on simplistisen tyylikäs hienoine fontteineen ja solakoine valikoineen. Käyttöliittymä on tarpeeksi yksiselitteinen.

Uudistukseen kuului myös blogini laajentaminen. Olen avannut uuden Verbaalisen velodromin veli -blogin Kotimaa24 uutispalvelussa. Tarkoitukseni on julkaista uusimmat ja onnistuneimmat “Teologia ja ihminen” -kategoriaan kuuluvat kirjoitukset myös tuossa sisarblogissani. Ensisijainen blogini on kuitenkin edelleen tämä, ja täällä osallistun kaikista aktiivisimmin myös keskusteluun.

Tervetuloa vanhat ja uudet lukijat seuraamaan Verbaalista velodromia uudistuneiden puitteiden puitteissa. Aiheet ja blogini kategoriat pysyvät edelleen samana. Toivottavasti keskustelu ja runsas palaute jatkuu entistä vilkkaampana.

Viisi periaatetta, jotka olen oppinut tieteeltä

Tiedemaailma on minulle varsin uusi tuttavuus. Olen tähän mennessä suorittanut lähes loppuun kandidaatin tutkinnon teologiasta Helsingin yliopistossa ja siinä samalla tutustunut psykologiaan ja filosofiaan sivuaineina. En siis voi kutsua itseäni akateemisten asioiden ammattilaiseksi. Eilen kertaillessani psykologian metodioppia ymmärsin kuitenkin, että olen oppinut jo varsin paljon tieteeltä. Tässä blogimerkinnässä listaan viisi tällaista periaatetta.

1. Kärsivällisyys

Tieteellinen tapa hankkia tietoa ja ymmärtää maailmaa on hidas. Sen kautta ei löydä helppoja patenttiratkaisuja, jotka mullistaisivat maailmaa hetkessä. Päinvastoin – kaikkein suurimpienkin tieteellisten vallankumousten taustalla on ollut vuosisatojen yhteisöllinen työskentely. Pitkien englanninkielisten artikkelien lukeminen ja analysoiminen sekä maailman mustavalkoisuuden hälveneminen on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Lähes kaikki ne asiat, jotka maailmassa oikeasti jotain merkitsevät, ovat kärsivällisen ponnistelun tulosta.

2. Kunnioitus maailmaa kohtaan

Tieteellisen työskentelyn mielekkyys lähtee siitä perusoletuksesta, että maailmaa ja sen ilmiöitä kannattaa opetella tuntemaan ja ymmärtämään. Lähtökohtana on luonnon, ihmisten ja maailmanhistorian ymmärtäminen sellaisena kuin se tällä hetkellä ilmenee. Maailmaa oppii ymmärtämään havainnoimalla ja tutkimalla, ei tuhoamalla ja muuttamalla. Maailman systemaattinen havainnointi ja avoin elämän mysteerien ihmettely on opettanut minua kunnioittamaan maailmaa ja sen ilmiöitä uudella tavalla.

3. Ymmärrys erilaisuutta kohtaan

Ihmisellä on arkiajattelunsa varassa taipumus yleistää omia kokemuksiaan yleisiksi totuuksiksi. Näin syntyvät ennakkoluulot: ihminen järkeilee oman kokemuksensa varassa, että juuri se, miten asiat itselle ovat on se, miten asioiden tulisi olla. “Minä olen valkoihoinen eurooppalainen, joten valkoihoinen eurooppalainen on normi. Orjuutanpa siis erivärisiä.” Maailman erilaisuuksiin ja erityisesti ihmistieteisiin perehtyminen auttaa kuitenkin ymmärtämään ja siten kunnioittamaan erilaisuutta. Maailma on täynnä rikkautta, joka löytyy, kun on valmis avaamaan sille silmänsä. Minä en ole normi. Minä olen yksi ketju suuressa erilaisuuden valtameressä.

4. Inhimillisen tiedon rajat

Tieteisiin tutustuminen auttaa ymmärtämään, että on asioita, joita ihminen ei voi tietää. Inhimillinen tieto on luonteeltaan inhimillisiin rajoituksiin sitoutunutta. On olemassa asioita, joista meillä ei voi olla varmaa tietoa. Näihin asioihin lukeutuvat niin sanotut elämän suuret peruskysymykset. Mikä on elämän tarkoitus? Mitä oleminen on? Onko yliluonnollista olemassa? Miksi ihminen on arvokas?

Tiede ei useinkaan ole essentialistista. Se tarkoittaa sitä, että tiede ei tutki ilmiöitä puhtaasti niiden syvimmän olemuksen selvittämiseksi. Tieteilijä ei osaa selittää, mitä painovoima pohjimmiltaan on mutta osaa kyllä järjestelmällisesti selittää, miten painovoima toimii. Tiede on siis operationalistista: se muotoilee ilmiöitä niin, että niitä voidaan mitata ja niistä voidaan muotoilla teorioita, joita voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Näin tiede muodostaa teoriaverkkoja, jotka pyrkivät päivä toisensa jälkeen mahdollisimman lähelle totuuden syvintä olemusta.

Tämä prosessi on kuitenkin hidas ja inhimillisiin sekä luonnollisiin havaintoihin sidottu. Inhimilliset havainnot puolestaan ovat aina rajallisia. Emme oikeastaan tarkalleen tiedä, missä inhimillisen tiedon rajat kulkevat. Sen kuitenkin tiedämme, että ne ovat olemassa ja loputtomiin saakka niitä ei voi venyttää.

5. Nöyryys

Kaikki edellä mainitut seikat kasaantuvat yhteen ja tiivistyvät yhteen hienoon hyveeseen. Nöyryyteen. Kärsivällisyys saa aikaan nöyryyttä, sillä kärsivällinen ihminen ei tee hätäisesti liian nopeita johtopäätöksiä. Kunnioitus maailmaa kohtaan saa aikaan nöyryyttä, sillä maailmaansa kunnioittava ihminen tietää oman pienen paikkansa kaikessa olevassa. Ymmärrys erilaisuutta kohtaan saa aikaan nöyryyttä, sillä tämän hyväksyvä ihminen tietää itsekin olevansa erilainen. Inhimillisen tiedon rajojen hyväksyminen saa aikaan nöyryyttä, sillä ne tiedostava ihminen ei käytä tietoa vääränlaisen vallankäytön välineenä.

 

Muistoja häämatkalta Floridasta

Helmikuun 25. päivä Jennan kanssa solmimaani avioliittoa on nyt kestänyt lähes kaksi viikkoa. Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä istun Miamin kansainvälisellä lentokentällä ja odotan lentoa Espanjan kautta Suomeen. Avioliitto on tähän mennessä ollut pelkkää ruusuilla tanssimista: onhan takana vasta upeat hääjuhlat ja onnistunut häämatka. Pitkän odotuksen kunniaksi päätin kirjoittaa Verbaalisen velodromin lukijoille pienen matkaraportin. Vaihteeksi blogini valjastuu siis taas hieman henkilökohtaisemmaksi nettipäiväkirjaksi.

Matkustaminen Yhdysvaltoihin oli tälläkin kertaa ristiriitaisen tutun tuntuista. Toisaalta matkaa kesti yli kymmenen tuntia ja matkakohde oli kaikkea muuta kuin Suomi. Toisaalta USA tuntui kodikkaalta sen kulttuuriperinnön kasvattamalle englannin kieltä taitavalle suomalaiselle. Häämatkakohteena Florida sopi Suomen talveen kuin jäätelö kesään. Paukkuvat pakkaset muuttuivat lentomatkan jälkeen kahden- ja kolmenkymmenen asteen välillä porottavaan auringonpaisteeseen. Matkamme käytännön järjestelyt sujuivat hienosti, ja ainoa matkustamiseen liittyvä “ongelma” oli talvitakin nopea pois saaminen Miamin lentokentällä.

Miamin julkiset liikennevälineet olisivat vieneet meidät helposti lähellä Downtownia sijaitsevasta lentokentästä hotellille. Väsyneet matkustajat eivät kuitenkaan jaksaneet selvitellä suurten laukkujen kanssa sopivinta bussia, joten otimme taksin kohteeseen. Hilpeä, luultavasti kuubalainen, taksikuski olikin passitarkastajan jälkeen seuraava henkilö, joka ilahtui silmät päästään kuullessaan meidän olevan honeymoonillamme.

Rentouttava viikko Miamissa

Miellyttävä huoneistohotellimme Fortune House Hotel sijaitsi aivan Miami Downtonin ytimessä rikkaanoloisella Financial Districtillä. Tein tälläkin reissulla kaikki hotellivaraukset Bookingin kautta, eikä nytkään tarvinnut pettyä. Saimme kaikki hotellihuoneet heti helposti passia ja luottokorttia vilauttamalla. Fortune House oli korkea hotelli- ja asuntorakennus, joka sijaitsi vielä korkeampien pilvenpiirtäjien ympäröimänä aivan Biscayne Bayn rannan tuntumassa. Näkymä parvekkeelta oli varsinkin iltaisin päätähuimaavan upea: valaistuja toimistotaloja, mahtipontisia jahteja ja meren rantoja.

Miami on mielenkiintoinen kaupunki. Itse kaupunki ympäristöineen on Yhdysvaltojen kuudenneksi suurin kaupunkialue. Kaduilla on samanlainen suurkaupungin tuntu kuin esimerkiksi Manhattanilla. Sen lisäksi Miami sijaitsee kuitenkin trooppisella ilmastovyöhykkeellä ja on täynnä silmänkantamattomiin ulottuvia rantoja. Tunnetuin on tottakai South Beach, joka tosin sijaitsee itsenäisessä Miami Beachin kaupungissa. Väestö Miamissa on viikon kokemuksen perusteella samalla tavalla kansainvälistä kuin missä tahansa nykyaikaisessa suurkaupungissa. Oman leimansa väestöön kuitenkin tuo suuri maahanmuutto Meksikosta, Kuubasta, Haitista ja muualta eteläisemmistä maista. Miami onkin on käytännössä kaksikielinen, ja latinoväestöä tuntuu olevan paikoin enemmän kuin “amerikkalaisia”.

Miamissa on varmasti hieno yöelämä ja shoppailumahdollisuudet. Meitä kiinnosti kuitenkin enemmän Miami Beachilla makoilu raskaiden hääjärjestelyiden jälkeen. Sen lisäksi vierailimme eläinrakkaina sekä Miami Seaquariumissa että Jungle Islandilla. Molemmissa oli mahdollisuus päästä näkemään livenä mitä erilaisempia eläimiä ympäri maailmaa. Olisipa edellisessä ollut mahdollisuus uida delfiinien kanssa, mutta tyydyimme halvempaan hupiin eli kengurunpoikasten syöttämiseen. Turistikohteet ympäri Floridaa ovat nimittäin amerikkalaiseen tapaan törkeän kalliita.

Mukavan kulttuurilisän matkaamme toi vierailu Floridan juutalaismuseossa, joka kertoi osavaltion juutalaisten mielenkiintoisen tarinan. Samalla tuli kelattua häämatkalle sopivan tiivis annos Floridan historiaa. Antoipa Jewish Museum of Floridan ystävällinen henkilökunta mukaani kasan opetusmateriaalia, kun kerroin opiskelevani uskonnonopettajaksi.

Miamissa välimatkat ovat melko pitkiä. Hotelliltamme Miami Beachille oli esimerkiksi vajaa tunnin matka julkisilla liikennevälineillä. Suosittelen silti lämpimästi julkisten käyttämistä, joka sujui ainakin meiltä heti todella helposti. Downtownissa liikkuu ilmainen Metromover, joka on katujen yläpuolelle rakennettu monorail -juna. Kauemmaksi matkustaessa Miamin bussijärjestelmä on halpa (kaksi dollaria per matka). Aikataulu kannattaa tosin suunnitella väljäksi, koska liikenne on paikoin aika tukkoista.

Kaiken kaikkiaan viikko Miamissa sujui rennosti: lepäsimme, söimme hyvin ja nautimme auringosta. Kaiken lomassa oli mukava purkaa tunnelmia onnistuneiden häiden tiimoilta. Tässä vaiheessa tottakai erityiskiitos kaikille, jotka osallistuivat häihin ja tukivat myös rahallisesti häämatkaamme.

Disney ja Yhdysvaltojen huvipuisto -pääkaupunki

Häämatkamme jälkimmäisen viikon vietimme Floridan sisämaassa Orlandossa. Kun häämatkamme kohde varmistui, oli heti selvää, että Orlando teemapuistoineen on pakko kokea. Matka Miamista Orlandoon taittui Googlen kautta löytämäni turisteille suunnatun bussiyhtiön avustuksella ja kesti noin viisi tuntia. Vuokra-autolla matka olisi sujunut varmasti nopeammin, koska Supertoursin bussi keräsi kyytiinsä ihmisiä ympäri Miamia ja lähiseutuja. Yhdysvalloissa ulkomaalaisten, alle 25-vuotiaiden on kuitenkin melko vaikeaa tai ainakin kallista vuokrata auto, joten tyydyimme helpompaan vaihtoehtoon.

Saavuimme Orlandossa International Drive -kadulle, jonka varrella myös hotellimme sijaitsi. Kun kävelee International Drivea pitkin, pääsee heti kiinni siihen, mistä turistien Orlandossa oikein on kysymys: elämä täällä on yhtä teemapuistoa. Koko katu on täynnä matkailijoille ja perheille suunnattuja huvi- ja teemapuistoja, jotka tarjoavat mitä erilaisimpia kokemuksia. Välillä tien vierellä on minigolf -ratoja, joiden ojien pohjalla uiskentelee oikeita alligaattoreita. Välillä tien vierellä lepää suuria vesipuistoja. Välillä eri tavoin teemoitettuja ravintoloita ja pikaruokaloita. Suurimmat kohteet Orlandossa ovat tottakai Disney World, Universal Orlando ja Sea World. Vannoutuneina Disney -faneina me valitsimme ensimmäisen.

Vietimme Disney Worldissa kolme yötä ja neljä pitkää päivää. Tässä kaksi kertaa Manhattanin kokoiselle alueelle ulottuvassa teemapuistossa on pakko viettää ainakin tuo neljä päivää, sillä Disney World koostuu neljästä eri huvipuistosta. Näiden lisäksi alueella on vesipuistoja, teemoitettuja hotelleja ja pienempiä huvialueita. Asuimme Disney Worldissa Port Orleans -hotellissa, joka oli rakennettu pieniä yksityiskohtia myöten New Orleansin sataman tyyliin.

Disney Worldin tunnelmaa on vaikea selittää ihmiselle, joka on kokenut vain tavallisia suomalaisia huvipuistoja. Disneypuistossa aikuinenkin mies siirtyy tavallisesta maailmasta aivan muualle. Teemapuistot on ihailtavasti pieniä yksityiskohtia myöten huolella rakennettuja. Jokaisessa maailmassa on vain sinne kuuluvia asioita. Työntekijöitä siivoajia myöten kutsutaan Cast Membereiksi ja he ovat omissa roolivaatteissaan. Musiikit, tuoksut ja tarinat ympäri puistoa vievät vieraan Disney -elokuvan sisälle. Joka puolella tunnelmaa kasvatetaan Disney -aiheisilla musiikkiteatteriesityksillä. Leipomot ympäri Disneymaata luovat omat tuotteensa joka päivä itse. Kasvit, puutarhat ja erilaiset ekosysteemit on luotu vastaamaan erilaisten maailmojen tarpeita.

Mikä parasta: missään ei törrötä ylimääräisiä johtoja, loju roskia tai näy kulunutta maalia. Kaikki on viimeisen päälle kunnossa.

Edes huvipuistolaitteet eivät ole tavallisia, vaan ne kertovat kaikki oman tarinansa. Hyvä esimerkki on Tower of Terror, joka ei teknisesti tee matkustajalleen mitään sen kummempaa kuin Linnanmäen Raketti (Space Shot). Laite on kuitenkin kyllästetty tarinalla. Jonotusalue on lavastettu 50 -luvulla hylätyksi Hollywood hotelliksi, ja jonotuksen aikana herää kysymys: mitä täällä on tapahtunut? Jonotuksen puolivälissä pimeässä kirjastossa näytetty video kertoo kaiken. Vieraat ovat hävinneet hotellista heidän oltua hississä ja salaman iskettyä hotelliin. Kukaan ei ole selvinnyt. Sitten jonottajat saapuvat aavemaiseen huoltohissiin, joka alkaakin liikkua hotellin käytävillä, jonne ilmestyy hologrammi -tyyliin vakuuttavasti tehtyjä haamuvieraita. Pian iso ovi aukeaa ja vieraat huomaavat olevansa kymmenien metrien korkeudessa, josta sitten pudotaan vapaana useamman kerran.

Kaksi erityisesti mainitsemisen arvoista yksityiskohtaa Disney Worldissa on Epcot -puiston World Showcase ja pimeäshow’t. Epcotiin on rakennettu suuren järven ympärille kahdeksan maailman eri maata. Mukana on muun muassa Norja, Saksa, Japani, Kiina ja Italia. Maat on tehty yksityiskohtiaan myöten muistuttamaan oikeita versioistaan, ja Ranskassa ja Englannissa useamman kerran käynyttä allekirjoittanutta ne ainakin onnistuivat huijaamaan. Maininnan arvoinen yksityiskohta oli sekin, että maiden kaikki työntekijät tarjoilijoita ja kokkeja myöten ovat oikeasti kyseisten maiden asukkaita. Epcotin maailmanäyttely huipentui upeaan pimeäshow’hun, jossa maailman keskellä olevan järven keskelle tuotiin massiivinen led -tekniikalla toteutettu maapallo, jossa pyöri erilaisia kuvia ja videoita. Sen lisäksi ympäri järveä ammuttiin ilotulituksia, tuliefektejä ja vesipatsaita musiikin tahtiin. Samantyyliset toinen toistaan upeammat ilotulitukset ammuttiin myös muissa puistoissa joka ilta.

Pariisin Disneylandissa kaksi kertaa vierailleelle Disney World oli erityisen mukava kokemus. Jos Disneyland oli jo upea kokemus, Disney satumaailmassa näkemistä ja kokemista riitti kymmenen kertaa enemmän. Vierailu oli aivan varmasti korkean hintansa arvoinen, ja tänne on palattava joskus, jos omia lapsia matkan varrella siunaantuu. Disney Worldissa Epcotin iltashow’n jälkeen oivalsin myös erään tärkeän seikan. Disney on ollut yksi tärkeimmistä arvokasvattajistani. Tämänkin vierailun ja opetuksia välittävien esitysten ja laitteiden jälkeen huomasin rakastavani yhä enemmän maapalloa, luontoa ja muita ihmisiä. Olisiko monipuolinen, luova ja viihteellinen tapa opettaa seurakunnissa tai kouluissakaan välttämättä niin huono?

Paluu arkeen

Paluumatkamme Suomeen Helsinki-Vantaan lentokentälle kesti yli vuorokauden. Olimme varanneet paluulennot Miamin kansainväliseltä lentokentältä, joten ensin oli istuttava bussissa Orlandosta Miamiin. Lentokentälle saavuimme kuusi tuntia aikaisessa, joten lentokentällä ja -koneessa tuli vietettyä aikaa yli 20 tuntia. Mikäs siinä – hyvässä seurassa.

Kun päätän tätä kirjoitusta, istun minun ja Jennan ensimmäisen yhteisen kodin kirjoituspöydän äärellä. Vaimoni purkaa laatikoitaan, joista saimme suurimman osan jo aika tehokkaasti tyhjennettyä eilen. Palaan taas arkeen. Tällä kertaa erilaiseen arkeen odottavaisin ja positiivisella tavalla jännittynein mielin. Arki kaikkine haasteineen on edelleen samanlainen. Nyt sen saa jakaa rakastamansa ihmisen kanssa.

Myös Verbaalinen velodromi jatkaa pyörimistään yhä syvällisempien aiheiden parissa. Tästä se taas jatkuu!

Kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi

Nautin suunnattomasti Disneyn kertomuksista. Lempielokuviini kuuluu Aladdin, jossa tuhannen ja yhden yön tarinoiden rikollispoika rakastuu prinsessaan ja pääsee lampun hengen avustuksella hänen puolisokseen. Animaatioelokuvien juonet ovat täynnä “onnellisena elämänsä loppuun asti” -tarinoita, joissa vastakohdat löytävät toisistaan juuri sen, mitä heiltä puuttuu.

Disneyelokuvat luovat lapselle hyvän pohjan uskoa ikuiseen rakkauteen. Elämän edetessä disneyrakkauden käsitettä on kuitenkin laajennettava. Kristityllä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi solahtaa disneyrakkauden hengelliseen versioon, jossa Jumala on tarkoittanut hänen elämäänsä sen yhden ja ainoan. Tälläinen Jumala ei ole vapaan tahdon jumala, vaan fatalisti, joka on käsikirjoittanut ihmisen elämän jo ennen hänen syntymäänsä. Ihmisen päänvaiva on sitten löytää tuo käsikirjoitettu polku maailmassa, jossa vallitsee vapaan tahdon harha. Jumalan hänelle tarkoittamaa morsianta pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Rikkimenneitä suhteita ei silloin nähdä oppimisen paikkoina; hetkinä, jolloin ihminen oppii jotain uutta itsestään ja toisista ihmisistä. Ne ovat rikkinäisyyttä sieluun jättäviä virheitä, jolloin on poikettu Jumalan käsikirjoittamasta polusta. Pidemmän päälle ihmistä rikkoo kuitenkin enemmän hengellisen disneyrakkauden harha. Kasvua tapahtuu vasta, kun ihminen oppii luopumaan tällaisesta ajattelusta.

Nähdäkseni terveempi käsitys löytyy Yhdysvaltalaisen pastorin Timothy Kellerin kirjaan pohjautuvasta artikkelista. Keller kirjoittaa mehukkaan provosoivasti otsikoidussa artikkeissaan, että “et mene koskaan naimisiin oikean ihmisen kanssa”. Hän kritisoi tekstissään ensisijaisesti sekulaarin kulttuurin vääriä käsityksiä yhteensopivuudessa. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että avioliitto on asia, joka tekee ihmisestä kokonaisen ja onnellisen. He etsivät kumppania, joka täydentää heidän heikkoja puoliaan. Rakkaus on aitoa silloin, kun se tulee elämään itsestään ilman työn tekemistä.

Kellerin mukaan ihmiset unohtavat, että avioliitossa kaksi rikkinäistä ihmistä tulee yhteen ja pyrkii luomaan vakauden, rakkauden ja lohdutuksen tilan. Kukaan ei ole koskaan valmis avioliittoon, sillä se on aina askel, joka tuo mukanaan yllättäviä käänteitä. Kellerin lainaus Stanley Hauerwasilta tiivistää asian: “Avioliiton ensisijainen tavoite on oppia pitämään huolta ja rakastamaan sitä tuntematonta ihmistä, jonka kanssa huomaat olevasi naimisissa.” Avioliiton solmiminen sinänsä ei tee ihmeitä suhteelle.

Omaan hääpäivääni on jäljellä enää noin puolitoista kuukautta. Astelen kohti avioliittoa suuren idealismin ja reippaan realismin saattelemana. Toisaalta haluan uskoa halki elämän kestävään rakkauteen, minkä pohja on valettu minuun disneyelokuvissa ja pyhäkoulussa. Teologina uskon, että Jumala on tarkoittanut miehen ja naisen välisen avioliiton kestämään hautaan asti. Siinä liitossa on tarkoitus opetella 1. Kor. 13 veroista rakkautta, joka perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja sitoutumiselle. Mukana on myös aimo annos romantiikkaa ja sellaista intohimoa, jota nuoren miehen ja naisen välillä kuvaillaan olevan Laulujen laulussa.

Toisaalta Kellerin esillenostama puoli on vahvana mielessäni. Olen elänyt lähipiirini kanssa läpi liian monta rikkinäistä avioliittoa, joista olen huomannut, että elämä ja avioliitto on kaikkea muuta kuin elokuvaa. Haaveet vastakohtien täydentymisestä ja omasta eheydestä eivät ole realistisia. Pikemminkin avioliitto korostaa omia huonoja puolia, joiden kanssa on sitten opittava elämään. Avioliitto on tapahtuma, jossa kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi. Vuosien mittaan avioliitto on kuitenkin se turvasatama, jossa tuo rikkinäisyys on helpompi kantaa.

Kuten Pekka Simojoki on sen aikanaan sanoittanut: “Ihminen kaipaa vierelleen kättä, jonkun, josta pitää kii.”

Mikä saa ihmiset ennustamaan maailmanloppuja?

Suoritan parhaillaan yliopistossa pedagogisia opintoja, joihon kuuluu useampi harjoittelujakso peruskoulussa ja lukiossa. Oppitunteja pitäessä nuorison joukosta nousee säännöllisesti odottamattomia ja yllättäviä kysymyksiä. Koulun penkillä opiskelijan vapaa assosiointikyky lentelee vapaana, ja mistä tahansa saattaa tulla mieleen mitä tahansa. En nyt äkkiseltään muista, mikä oli oppitunnin aihe, kun eräs opiskelija kysyi: “Mihin ne maailmanlopun ennustukset oikein perustuu?” Siinäpä vasta hyvä kysymys.

Olen itse kasvanut vakaassa uskossa siihen, että oman tai läheisen sukupolven aikana tapahtuu ylöstempaus, jossa Jeesukseen uskovat kristityt häviävät maapallon päältä. Tuota ylöstempausta seuraisi seitsemän vuoden vaivan aika, jolloin Jerusalemiin rakennetaan kolmas temppeli, jonka maailmassa valtaannoussut antikristus sitten häpäisee. Olin oppinut kyseisen käsityksen ihailemiltani pastoreilta helluntaiseurakunnassa. Uskoin vilpittömästä, että tämä premillenialistinen dispensationalismin muoto on ainoa oikea käsitys lopun ajoista. Etsin kirjallisuudesta paljon perusteita uskolleni.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistamaan saamaani opetusta. Suurin motivaatio oli se, kun sain luettua Raamatun itsenäisesti kannesta kanteen. Lopun aikoihin liittyvä opetus ei näyttänytkään niin yksiselitteiseltä. Se ei näyttänyt mahtuvan vain yhteen muottiin ja tulevaisuuskaavaan. Muistin isäni kertomukset siitä, kuinka 70-luvun helluntailaisuutta leimasi vahva Jeesuksen paluun odotus. Nuoret seurakuntalaiset odottivat Jeesusta niin pian tulevaksi, että tuntui laihalta lohdulta saada elää nuoruutta täysvaltaisesti. Tutustuttuani yhä enemmän kirkkohistoriaan ja Raamattuun tajusin, että pikainen lopun odotus ei olekaan vain aikamme tuotetta. Näytti siltä, että kristinuskon piirissä loppua on odoteltu joka vuosisadalla.

Jeesuksen pikainen paluu ei ole ainoa asia, jota odotetaan. Jälleen kerran esimerkiksi vuosi 2012 puhututtaa. Huffington Post julkaisi vähän aikaa sitten uutisen ihmisistä, jotka todella odottavat maailman loppuvan Maya -intiaanien kalenterin vaihtuessa 21.12.2012. Valtaosalle ihmisistä ilmiöstä on revitty lähinnä viihdettä vaikkapa elokuvan muodossa. Toisille lopun odotus on silti tosi.

Palaan siis opiskelijan esittämään kysymykseen: mikä saa ihmiset ennustamaan maailmanloppua? Onko maailma toisille liian vaikea paikka elää? Onko maailmanlopun ennustaminen vain yksi tapa paeta oman elämän ongelmia? Vai onko ihmisellä luontainen tarve väittää omistavansa salaista tietoa? Sellaista tietoa, jota muilla ei ole. Miksi länsimaalaiset ihmiset yleensäkään ajattelevat, että tulevaisuudesta tai maailmanlopusta voisi tietää yhtikäs mitään? Onko ajatus tulevaisuudesta, jota ei ole vielä edes olemassa liian sietämätön? Miksi ihmiset eivät vain tyydy ottamaan vastaan päivää kerrallaan?

Kun itse aikanaan uskoin maailmanloppuvan pian, oli syynä lähinnä nuoruuden esikuvien esimerkin seuraaminen. Olin vakuuttunut siitä, että minulle esikuvalliset ihmiset puhuvat tässä asiassa totta. Toisaalta olin oppinut seurakunnasta tulkitsemaan maailmaa paikkana, jossa pahuus yltyy jatkuvasti. Luinkin valikoivasti uutisia löytäen maailmasta ne pahat puolet. Hyvä puolet jäivät varjoon tai niillä ei ollut merkitystä oman maailmankuvani kannalta.

Onkin ihmeellistä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää olevansa väärässä. Saati sitten luopua uskomuksesta tai kokonaisesta maailmankuvasta, joka on väärässä. Toiset eivät myönnä virheitään edes silloin, kun maailma ei odotetusti lopukaan. Onko olemassa itsepäisempää eläintä kuin ihminen?

Ensimmäinen syy uskoa: rakkauden uskonto antaa parhaan selityksen ihmisyydelle (3/7)

On olemassa harvoja asioita, joiden voidaan rehellisesti sanoa olevan yleisinhimillisiä ja universaaleja. Ihmisen ulkonäkö, kieli, fyysinen rakenne, yhteiskuntajärjestykset, kulttuuri, ajattelutavat, maailmankuva, aikakäsitys ja monet muut asiat vaihtelevat maailmankolkasta ja ajasta riippuen. Mitä enemmän ihmiskulttuureja tutkitaan, sitä monimuotoisempi kuva ihmisyydestä piirtyy.

Yksi asia kuitenkin näyttää yhdistävän ihmisiä yli rajojen: ihminen on sosiaalinen olento, jonka perustarve on tulla kanssaeläjiensä hyväksymäksi. Nykyaikaisella ja länsimaalaisella kielellä sanottuna jokainen ihminen haluaa tulla rakastetuksi. Rakkaudella tarkoitan tässä sellaista omat tarpeet sivuuttavaa hyväksyntää, jota ihminen osoittaa toista ihmistä kohtaan ilman varauksia. Sellaista rakkautta, joka hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on.

Rakkauden tulkinta riippuu perususkomuksesta

Meillä kaikilla näyttää olevan tarve tällaiseen rakkauteen. Tätä tarvetta voi selittää kahdella suositulla selityksellä: (1) evoluution varrella ihmiselle on kehittynyt kyky ja tarve rakastaa, koska se on ihmisen elossa selviämisen kannalta välttämätöntä tai (2) yliluonnollinen, persoonallinen ja universaali Jumala on asettanut luomiinsa ihmisiin kyvyn ja tarpeen rakastaa. Nämä ovat kenties suosituimmat perususkomukset, joita ihmiset edustavat.

Huomaa, että kyseessä on kaksi perususkomusta. Perususkomus on sellainen ennakko-oletus, jonka varassa ihminen tarkastelee maailmaa. Perususkomusta ei voi todistaa tieteellisin keinoin, vaan se on ihmisen maailmankatsomuksen peruselementti, joka omaksutaan muunlaisten perusteiden avulla. Tässä vaiheessa lukija kysyy, että eikö evoluutioon perustuva selitys ole parempi perususkomus kuin se, että on olemassa Jumala? Eikö sille ole olemassa enemmän näyttöä?

Vastaus riippuus siitä, millaista tietoa ihminen pitää luotettavimpana. Tiede perustuu empiiriseen näyttöön, jota kerätään ja tulkitaan ihmisen havainnon ja päättelykyvyn varassa. Evoluutioon perustuva selitys olettaa, että ihmisen havainto ja päättelykyky on luotettava. Vaikka ihmisen havainnon luotettavuudesta on olemassa pragmaattista näyttöä, on se usein varsin yksipuolista ja aina puutteellista. Evoluutioon sisältyvä selitys on perususkomus myös sen takia, että ihminen ei kykene havaitsemaan ja suoraan tutkimaan evoluution suuren mittakaavan prosesseja. Kokonaisvaltainen metakäsitys evoluutiosta eli evoluutioon perustuva maailmankuva vaatii aina laajemman selitysverkon, johon luottaminen on pohjimmiltaan ihmisen havaintoihin ja päättelykykyyn luottamista.

Jumalaan perustuva selitysmalli on myös perususkomus. Siinä ihmisen havainnon ja päättelykyvyn luotettavuus kyseenalaistetaan. Myös ihmisen havainnon erehtyväisyydelle on olemassa paljon empiiristä näyttöä. Tieteiden kehittyessä näyttää yhä enemmän siltä, että inhimillisin keinoin ei voi löytää mitään lopullisia vastauksia. Ihmisenä olemisen korkeatasoisia prosesseja kuten rakkautta, tietoisuutta ja uskoa yliluonnolliseen ei voi tyhjentävästi selittää tieteellisen maailmankuva puitteissa.

Kristinusko on rakkauden uskonto

Tästä näkökulmasta on siis varsin järkevää ajatella, että on olemassa toisenlainen eli hengellinen ulottuvuus, joka ei toimi näkyvän maailman lainalaisuuksien mukaan. Tämä on se tieteellisen positivismin kerran tukahduttama inhimillisyyden alue, joka kerta toisensa jälkeen putkahtaa esiin. Usko ihmisen järjen selitysvoimaan ei näytä riittävän, vaan ihmiset ympäri maailmaa etsivät tätä hengellistä ulottuvuutta.

Jos oletetaan Jumalan olemassaolo, kristillisen teologian selitysvoima on mielestäni kaikkein paras. Kristinusko on rakkauden uskonto, joka vastaa voimakkaasti ihmisen tarpeeseen tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Kristinuskossa Jumala inkarnoituu ihmiseksi tietyssä historian hetkessä, mikä tuo jumaluuden lähelle ihmistä. Jeesus saarnaa maan päällä ollessaan taivasten valtakuntaa, joka perustuu toisten palvelemiseen ja itsensä uhraavaan rakkauteen. Tämä sanoma resonoi hienosti ihmisyyden rakkaudentarpeen kanssa.

Käytännössä kristinusko ei aina ole näin ihanteellinen. Kristityt näyttäytyvät monessa historian tilanteessa todella huonossa valossa, ja jokaisella ihmisellä lienee omakohtaisia kokemuksia siitä, miten fanaatikot ovat satuttaneet puheillaan tai teoillaan. Tähänkin ilmiöön kristinusko antaa silti hyvän selityksen. Elämme syntiin langenneessa maailmassa, jossa ihmiset tekevät virheitä, satuttavat toisiaan ja kärsivät. Tämä kärsimyksen kokemus on myös jotain universaalia: maailmassa ei ole täydellistä paikkaa. Kristillinen synnin käsite antaa hyvän selityksen ikävälle tilanteelle lohduttaen tulevaisuuden toivolla.

Olen myös hyvin ihastunut siihen, miten yksinkertaisen helppo kristinuskon sanoma on. Ihminen kelpaa Jumalalle sellaisenaan. Jumala on tehnyt kaiken iankaikkisen pelastuksen eteen. Ihmisen tehtävä on luottaa tähän pelastustekoon ja heijastaa samanlaista vilpitöntä rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kaikessa helppoudessaan sanoma on kuitenkin niin vaikea, että sen pohtimiseen, miettimiseen ja oppimiseen käytännössä menee kokonainen elinaika.

Kokonaisuudessaan kristinusko antaa siis mielestäni selitysvoimaisimman lähestymistavan ihmisyyden ja maailman luonteelle sekä erityisesti rakkaudelle. Jos on olemassa universaaleja asioita, on pakko olla olemassa myös universaali ihmisyyden alkusyy. Yhteisessä dialogissa tieteiden, muiden uskontojen ja ideologioiden kanssa kristinusko voi olla varmasti rakentamassa myös parempaa näkyvää maailmaa.

Ensimmäinen syy olla uskomatta: Jumala ei näytä vastaavan rukouksiin (2/7)

Minut on opetettu uskomaan Jumalaan, joka toimii aktiivisesti maailmassa. Jumala ei ole deismin Jumala, joka on luomisen jälkeen vetäytynyt omaan maailmaansa eikä vaikuta maailman tapahtumiin. Jumalan sanotaan “vaikuttavan historian kulkuun”, “vastaavan hartaisiin rukouksiin” ja “antavan ihmisen taakaksi vain sen, mitä hän kulloinkin jaksaa kantaa”. Kyseessä on johdatuksen Jumala, jonka kädenjälki näkyy ihmisen elämässä. Rukous on kommunikointia tuon Jumalan kanssa. Se on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Rukouksessa kristitty keskustelee Jumalan kanssa.

Näin minulle on opetettu, näin olen lukenut. Oma inhimillinen kokemukseni on usein täysin erilainen. Minulla on lapsuudestani asti ollut kestorukousaiheita, joihin Jumala ei näytä vastanneen millään tavalla. Vanhempani esimerkiksi erosivat kahdesti, vaikka kuinka rukoilin. Monet läheiseni kärsivät ja potevat ongelmia, vaikka kuinka kannan heitä rukouksessa Jumalan eteen.

Toki olen kokenut elämässäni sitä, miten asiat ovat loksahdelleet paikoilleen. Minulla on paljon hyvää, josta olla kiitollinen. Näen silti samanlaista hyvää ja samanlaista “johdatusta” myös monien sellaisten ihmisten elämässä, jotka eivät ole ikinä elämässään rukoilleet johdatusta. Olen koko elämäni luottanut siihen lupaukseen, että “Jumala johdattaa niitä, jotka rukoillen kulkevat.” Näyttääpä silti jokin johdatus olevan myös niillä, jotka ovat rukouksensa laiminlyöneet.

Pahan ongelma

Tiedän, että ajoittainen Jumalan selän takana eläminen ei ole vain oma kokemukseni. Tähän ensimmäiseen syyhyn kulminoituu myös pahan ongelma: jos Jumala on oikeudenmukainen, hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän ei poista maailmasta pahuutta. Pienessä mittakaavassa tehtävä rinnastus auttaa ymmärtämään kysymyksen todellisen terän. Miksi Jumala johdattaa keskiluokkaisen suomalaisen elämään kumppanin mutta ei auta nälkään kuolevaa intialaista lasta löytämään terveellistä ruokaa? Olisiko meillä länsimaalaisilla sittenkin taipumusta kuvitella vähän enemmän asioita Jumalan johdatukseksi kuin olisi tarvetta? Vai onko Jumala vain todella epäoikeudenmukainen?

Toisaalta ongelmaan on ehdotettu ratkaisuksi vapaata tahtoa ja luomistyön lakeja. Jumala on kyllä kaikkivaltias mutta on rajoittanut omaa kaikkivaltiuuttaan näkyvän maailman kohdalla. Jumala on siis tietoisesti päättänyt olla puuttumatta asioihin maan päällä. Vapaa tahto mahdollistaa sen, että ihminen voi vapaasta tahdostaan rakastaa häntä. Jumala ei halunnut luoda robotteja.

Selitysmalli on monessa suhteessa hyvä ja kokonaisuudessaan ihan toimivakin. Se ei siltikään poista kysymystä Jumalan motiiveista. Miksi Jumala on rajoittanut omaa kaikkivaltiuttaan, vaikka hyvin tiesi, että ongelmiahan siitä seuraa? Parhaatkaan selitysmallit eivät poista sitä valtavaa Jumalan puuttumisen tuskaa, jota ihminen ajoittain kokee. Tämä universaali hylätyksi tulemisen kokemus on niin aito ja kokonaisvaltainen, että mitkään inhimilliset vastaukset eivät näytä sitä poistavan. Tämä on tietysti kokemus, jota lukuisat Raamatun kirjoittajat ja hahmot – ei vähimpänä Getsemanen puistossa Jeesus Nasaretilainen – kuvailevat ja kokevat melko rehellisesti.

Rukousvastauksia?

Ongelma siis kärjistyy kysymykseen siitä, toimiiko Jumala aktiivisesti luomassaan maailmassa vai ei. Jos toimii, miksi hän toimii niin valikoivasti ja epäoikeudenmukaisesti? Jos ei toimi, miksi hän jaksaa katsella inhimillistä kärsimystä? Henkilökohtaisella tasolla en varmaan koskaan lakkaa pohtimasta sitä, olenko saanut elämässäni rukousvastauksia vai en. Paljon hyvää ja siunausta olen kyllä saanut kokea, mutta miksi juuri minä eikä joku, joka sitä niin paljon enemmän tarvitsisi.

Loppuviimein ihmisen osa on nöyränä myöntää, että vajaavainen ja rajallinen olento ei löydä vastauksia siihen, miksi rajaton ja iankaikkinen Jumala toimii niin kuin toimii. Näin Jobkin tekee nimikkokirjassaan Vanhassa testamentissa. Soppaan voi vielä lisätä Jumalan omat aikataulut, joiden sisältöä ihminen ei voi tietää. Tämäkään ei silti ole hyvä vastaus, vaan kysymyksen kiertämistä. Ongelma jää edelleen jäytämään mieleen.

Toiset tyytyvät ajattelemaan, että Jumala kyllä vastaa jokaiseen rukoukseen, mutta joskus vastaus voi olla “ei” tai “ei vielä”. Tämäkin on ihan kiva tapa ajatella, mutta olisi joskus kiva saada aivan selkeän yksiselitteisiä “kyllä” vastauksiakin. Edes yksi. Sellaista kohtaamista iankaikkisen Jumalan kanssa, jota ihminen ei voisi tulkita miksikään muuksi. Niin kuin Samuel kohtasi Jumalan Eelin luona, Tuomas sai koskettaa ylösnousseen haavoja ja Saul sokeutui nähdessään Herran Damaskoksen tiellä.

Sellaista minä en ole kokenut.

Kolme syytä uskoa ja olla uskomatta (1/7)

On aika aloittaa viikon kestävä päätössarja bloggauskuulle. “Kolme syytä uskoa ja olla uskomatta” on kirjoitussarja, jossa pohdin vuorotellen kristinuskoon sitoutumisen eri puolia. Huomenna aloitan sarjan esittelemällä kristinuskon kannalta vaikean kysymyksen, joka on saanut aikaan pienen uskonkriisin omalla kohdallani. Ylihuomenna kerron puolestaan yhden syyn sille, miksi olen sitoutunut kristinuskoon. Toteutan kirjoitussarjan varsin henkilökohtaisella otteella. Nämä ovat siis oikeita kysymyksiä, joita olen itse pohtinut ja pohdin edelleen.

Koska blogisarja on henkilökohtaista pohdintaa, lienee syytä esitellä omat taustani. Opiskelen siis parhaillaan pääaineena teologiaa ja sivuaineena psykologiaa Helsingin yliopistossa. Valmistun eräänä päivänä uskonnon ja psykologian (ja ehkä myös filosofian) opettajaksi. En ole vielä täysin varma omasta tulevasta pappeudestani, vaikka koenkin jonkinlaista kutsua myös hengelliseen työhön.

Ensimmäiset hengelliset askeleeni olen ottanut lapsuudessani ja nuoruudessani pienessä helluntaiseurakunnassa Pohjanmaalla. Se on ensimmäinen (ja kenties viimeinen?) seurakunta, jota olen voinut sanoa aidosti omaksi hengelliseksi kodikseni. Olen saanut siellä paljon valmiuksia ja hyvää opetusta kristinuskossa. Siellä olen kohdannut myös ensimmäiset epäilykseni ja pettymykseni kristinuskon suhteen. Iso osa luonnollista nuoruuteen ja persoonallisuuteen liittyvää kasvuani on tapahtunut tässä ympäristössä.

Myöhemmin varusmiespalvelusaikana liityin rippikoulun kautta evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toimin varusmiespalvelusaikani varusmiespappina, ja sen jälkeen olen toiminut aktiivisesti kirkon toiminnan parissa myös parin työsuhteen kautta. Olen menossa naimisiin kolmen kuukauden kuluttua vapaakirkkoon kuuluvan kanssa, jolla on oman sukunsa kautta läheistä kosketusta myös adventtiseurakuntaan. Kuvailenkin siis nykyistä hengellistä tilannettani varsin ekumeeniseksi. Minulla on läheisiä ystäviä monesta kristillisestä suunnasta, uskonnosta ja uskonnottomuudesta.

Peräänkuulutan blogissani toistuvasti aitoa, rehellistä ja kriittistä uskoa. Siksi läpivalaisen nyt omat uskonkriisien hetkeni. Kerron rehellisesti kysymyksistä, jotka ovat sisältyneet omiin uskonkappailuihini ja kysymyksistä, joita en ole edes ratkaissut. Seison kuitenkin vahvasti kristillisen uskon takana, ja aion myös perustella miksi. Tervetuloa lukemaan blogisarjaa, josta on toivottavasti hyötyä paitsi itselleni myös sinulle.

Kaikki keskustelu on sallittua ja erityisen toivottavaa. Minä paljastan nyt omalla nimelläni avoimesti asioita, joten olisi hienoa, jos myös sinä liittyisit keskusteluun mukaan avoimesti ja omalla nimelläsi.

Blogin kirjoittaja riisuu itsensä alastomaksi

Hieman yli kaksi vuotta sitten julkaisin tällä sivustolla ensimmäisen blogitekstini “Alussa oli velodromi”. Perustelin silloin blogin aloittamista sillä, että halusin muutettuani yksin uudelle paikkakunnalle purkaa ajatuksiani jonnekin. Silloin opinnot Helsingin yliopistossa olivat alkuvaiheessa, ja kaikki uusi kiehtoi ja jännitti. Nyt 74 artikkelia, 861 keskustelukommenttia ja 31 341 näyttökertaa myöhemmin Verbaalinen velodromi pyörii yhä. Vaikka löydän itseni taas uuden elämänvaiheen (avioliiton solmimisen) kynnykseltä, jatkuu kirjoittelu yhä ahkerampana. Blogin kirjoittaminen on ollut todella antoisaa.

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin arvioitua aika kriittisesti omaa blogiaan. Onko oikeasti tarkoituksenmukaista tai järkevää kirjoittaa omia ajatuksiaan kaikkien luettavaksi? Kirjoitukseni ovat olleet keskeneräisiä pintaraapaisuja, hetken inspiraation tuotteita ja lähes poikkeuksetta provosoivia. Silloin tällöin tulee kirjoitettua jotain sellaista, joka sisältää vahvoja perusteluketjuja ja jonka voi allekirjoittaa vielä vuosienkin päästä. Monet tänne leimatut ajatukset muuttuvat kuitenkin elämän ja tarkemman ajattelun myötä toisiksi. Kannattaako siis purkaa julkisesti keskeneräisiä ajatuksia?

Blogin kirjoittaminen on oikeastaan vähän kuin riisuisi itsensä alastomaksi julkisella paikalla tai pukeutuisi linnanjuhliin muista poikkeavalla tyylillä. Silloin hypätään konventionaalisten tapojen ulkopuolelle ja altistetaan omat keskeneräiset ajatukset muiden syyllistävien sormien alle. Poltanko turhaan siltoja, kun kritisoin aikamme ilmiöitä ja lauon ajatuksia puolivillaisesti eetteriin?

Sitten tulee niitä hetkiä, kun joku ihminen sanoo yllättävässä paikassa: “Hei, mä luen sun blogia ja se on tosi hyvä!” Nuo tilanteet pääsevät aina yllättämään positiivisesti. Sitten tulee niitä hetkiä, kun blogin yhteydessä käydään todella syvällistä ja monipuolista keskustelua. Mukana näissä keskusteluissa on ollut vuosien varrella filosofeja, fundamentalisteja, ateisteja, agnostikkoja, kristittyjä, opiskelijoita, taviksia ja muita bloggaajia. Useimmiten on löydetty kunnioittava sävy, ja jokainen on päässyt avartamaan omia näkemyksiään.

Silloin tällöin tulee myös niitä harvinaisia hetkiä, kun todella tuntee onnistuneensa jossain kirjoituksessa. Tuota onnistumista ei oikeastaan itse huomaa, vaan se tulee palautteena lukijoilta. Blogin kirjoittaminen on ollut harrastus, joka on tuonut elämään rutkasti lisää jännitystä ja sisältöä. Loppuviimein se ei ole edes kovin aikaavievää. Jotain kiehtovaa on myös siinä, että kirjoitusten laatiminen ja vastaanotto tapahtuvat aina ristitulessa. Omien kirjoitustensa kyseenalaistaminen ja kriittinen palaute muilta on oikeastaan aika hienoa.

Hyvä Verbaalisen velodromin lukija. Voit siis odottaa, että velodromin pyörteet jatkuvat, jos vain mahdollista, entistä sekavempina ja useammista näkökulmista. Vaikka palautetta kirjoituksista tuleekin säännöllisesti, ei sitä oikeastaan tule koskaan liikaa. Jos siis luet tätä blogia ja haluat sen jatkuvan, laitathan tämän kirjoituksen yhteyteen lyhyen kuittauksen. Olisi kiva tietää, että teitäkin on ihan oikeasti olemassa.

Ehkä jonkun pitää riisua itsensä alasti, että muutkin uskaltavat.

Pohjoismaista ja saksalaista automatkailua

Keski-Eurooppaan matkustavalle on tarjolla lukuisia vaihtoehtoja. Nopein ja vaivattomin matkustustapa lienee halpa lentoyhtiö. Enemmän vapautta, mutta toisaalta myös työtä, saa matkailija, joka päättää lähteä autolla liikkeelle. Kirjoitan tätä blogipostausta Tanskan maaperältä matkalla takaisin kohti Suomea. Takana on neljä matkayötä neljän hengen kaveriporukan roadtripillä, jonka päämäärä oli musiikkiliike Thomann Etelä-Saksassa Bayerin osavaltiossa.

Automatkojen suunnittelussa on oikeastaan kahdenlaista koulukuntaa: (1) toiset lähtevät tien päälle seikkailuasenteella eivätkä suunnittele mitään etukäteen ja (2) toiset suunnittelevat joka pysähdyksen ja yöpymisen tarkkaan. Meidän tapamme löytyy jostain näiden kahden välistä. Suunnittelimme etukäteen kaupungit, joissa aiomme yöpyä ja varasimme niistä hotellit. Matkan varrella pysähdyimme katselemaan nähtävyyksiä ja etsimään ruokapaikkoja roimalla seikkailuasenteella.

Itämeri erottaa Fennoskandian muusta Euroopasta niin tehokkaasti, että mantereelle pääsy edellyttää parin lautan tai sillan ylittämistä. Ajoimme ensimmäisenä matkayönä Turkuun, josta ylitimme Silja linen avustuksella Pohjanlahden Tukholmaan. Laivamatka kesti yksitoista tuntia ja oli auton kanssa varsin halpa ja rentouttava. Pakollinen ristelybuffeti kohotti mukavasti mieltä ajoa varten. Ensimmäinen yöpyminen tapahtui Malmössä Ruotsin länsirannikolla. Ruotsin koreimman pilvenpiirtäjän, Turning Torson, lisäksi tällaisella ajomatkalla ei ollut sen kummemmin aikaa nähtävyyksille.

Ainutlaatuiset maisemat löytyi seuraavana päivänä Tanskaa ylitettäessä. Lähes kahdeksan kilometrin mittainen Öresundsbron oli kuin pala amerikkaa keskellä kauneinta Skandinaviaa. Vastaavanlainen hieno riippusilta löytyi lähes 200 kilometriä tuon sillan jälkeen Fyn saarelta Nyborgiin. Viimeisen hotelliyömme vietimme myös Tanskassa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä Odensen kaupungissa. Lyhyt pintaraapaisu Tanskaan ja sen palveluihin jätti positiivisen kuvan maan palveluhengestä. Englannilla ja Ruotsilla pärjäsi hienosti ihmisten kanssa, joiden sosiaalinen perusvire oli ulospäinsuuntautunut.

Suurin yllätys matkalla löytyi Tanskan ja Saksan rajalta, joka oli lähes olematon. Eurooppatie 45 muuuttui saumattomasti Pohjoismaista Saksaksi. Liikenne muuttui pikkuhiljaa jouhevasti autobahnien nopeiksi ja toimiviksi väyliksi. Satunnaiset tietyöt hidastivat hieman liikennettä silloin tällöin, mutta muuten noin 140 kilometrin keskinopeuteen tottui äkkiä. Saksan hienointa antia olivat pienet idylliset maalaiskylät, joihin pysähdyimme aikataulun niin salliessa. Mieleen jäi erityisesti Ebrachin yhteisö matkan varrella, jonka 1285 valmistunut goottilaistyylinen kivikirkko pysäytti kauniilla maalauksillaan ja veistoksillaan. Tunnelma tuon pienen kyläyhteisön ruokaravintolassa oli myös vertaansa vailla, ja paikallinen schnitzelikin maistui loistavalta pitkän ajopaaston jälkeen.

Thomannin musiikkikaupan maine on Suomessa toisinaan huono. Siitä sopii kiittäminen liikkeen omia halpamerkkejä. Euroopan suurimman musiikkiliikkeen myymälä yllätti kuitenkin suuresti! Pienen kylän keskellä sijaitseva valkoinen rakennus näytti päällepäin tavallista suuremmalta omakotitalolta. Sisälle päästyä huomasi, kuinka massiivista kaikki oli. Ensimmäisenä tarkastamamme studio-osasto sisälsi kaiken mahdollisen musiikintekolaitteiston valmiiksi kytkettynä testaamista varten. Myymälään oli lavastettu konserttisaleja, studiotiloja ynnä muita testaamista varten tarkoitettuja alueita. Kaikki mahdolliset halvemmat ja kalliimmat soitinmerkit ja musiikkiin liittyvät tuotteet olivat käden ulottuvissa. Palvelu erityisesti oli ystävällistä.

Paluumatkalla käsityksemme Ruotsista muuttui entistä positiivisempaan suuntaan. Ajomatka Malmöstä Tukholman kautta aina Uumajaan asti oli raskas mutta maisemiltaan antoisa. Erityisesti jäi mieleen aamuyöstä ajettu E4 tien vuoristoiset maisemat, jotka kauniissa yösumussa muistuttivat aivan Norjan vuonojen maisemia. Matkan varrelta löytyi yllättävän suuri silta erämaan keskellä, Kiinaksi naamioitu pysäköintipaikka ja kaikenlaista muuta hauskaa.

Suosittelen ehdottomasti ajomatkaa jo näin lyhyellä säteellä Eurooppaan. Matkaa varten vaaditaan jonkinlaista matkasuunnitelmaa, vähintään kahta kuskia ja roimasti avointa asennetta. Jopa autobahnalla ajaminen on helppoa, sillä tiet on selvästi suunniteltu autonkäyttäjiä varten. Jo Pohjoismaissa on niin paljon nähtävää, että niissä saa kulumaan helposti aikaa. Jälkeenpäin ajateltuna 5000 kilometriä tuntui harvinaisen lyhyeltä ajalta.

Lisää kuvia matkalta facebook -kuvakansiossani.