Hengellinen herääminen ei takaa moraalia ja hyvinvointia

Suomalainen media seuraa muutamien henkilöiden kannanottoja suurennuslasilla. Kiistelty sisäministerimme Päivi Räsänen on yksi näistä henkilöistä. Räsäsen viimeisin kannanotto hengellisen heräämisen tarpeesta on saanut viimeaikoina paljon huomiota. Alun perin Seurakuntalainen uutisoi Räsäsen Radio Deillä esittämästä ajatuksesta, jonka mukaan hengellinen herääminen vahvistaisi suomalaisten moraalia ja hyvinvointia. Hänen mukaansa ihmisen tekee moraalisemmaksi se, että hän ei ole vastuussa vain ihmisille, vaan myös itse Jumalalle.

Kristittynä olen toki samaa mieltä siitä, että soisin suomalaisten kokevan hengellistä herätystä. Arvostan myös Räsästä poliitikkona ja sisäministerinä erittäin paljon. Olen kuitenkin eri mieltä Räsäsen esittämästä syy-seuraus -yhteydestä. Kansallinen hengellinen herääminen ei nimittäin mielestäni takaa hyvinvointia.

Uskonto- ja sosiaalipsykologian piirissä on julkaistu muutamia mielenkiintoisia uskon ja tekojen välistä suhdetta selvitteleviä tutkimuksia. Peruskysymyksenä on ollut, että toimivatko kristityt muita eettisemmin, kun mittarina on altruismi (pyyteetön lähimmäisenrakkaus) ja toisaalta väärinteosta pidättäytyminen.

Eräässä klassikkotutkimuksessa opiskelijoista koostuvat koehenkilöt jaettiin neljään ryhmään: Jeesuksen seuraajat (“Jesus people”), uskonnolliset, ei-uskonnolliset ja ateistit. Jokaiselle ryhmälle annettiin koeasetelmassa mahdollisuus luntata tentissä ja tentin jälkeen osallistua vapaaehtoisena kehitysvammaisten auttamiseen tähtäävään projektiin. Tutkimuksessa ei löydetty eroa ryhmien lunttaamisvalmiuden ja auttamisvalmiuden välillä. Jeesuksen seuraajat eivät olleet sen moraalisempia kuin muutkaan. (Smith, Wheeler, Dienner 2006)

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu lukuissa muissa tutkimuksissa, kun on vertailtu uskonnollisten ja ei-uskonnollisten altruistista käyttäytymistä. Tulokset eivät tietenkään tarkoita, etteikö usko motivoisi ihmistä toimimaan oikein. Monissa kyselytutkimuksissa on vastaavasti huomattu, että usko nimenomaan motivoi ihmistä hyvän tekemiseen. (Pessi 2012) Populaatiotasolla ero ei vain ole huomattava. Toisin sanoen on olemassa iso joukko uskovia ihmisiä, joiden usko ei näy tekojen tasolla. Toisaalta on olemassa valtava joukko ateisteja ja ei-uskonnollisia ihmisiä, jotka ovat erittäin eettisiä ja lähimmäistään rakastavia.

Kristinuskossa on itseasiassa sisäänrakennettuna ajatus, jonka mukaan ihminen ei uskovaisenakaan toimi aina oikein. Paavali kirjoittaa useassa kirjeessään tästä ajatuksesta, jonka mukaan hän ei toimi kuten haluaisi, vaan huomaa toistuvasti tekevänsä väärin (Room. 7:19). “Syntinen lihallisuus” vaikuttaa myös kristityssä. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan kristityt ovat lunastettuja syntisiä. Jeesuksen sovitustyöhön takertuminen ei siis automaattisesti takaa oikein toimimista. Myös uskovat ovat ihmisiä, joiden eettinen kasvu ja kamppailu on muiden tavoin jokapäiväistä. Kukaan ei pääse näin toisen yläpuolelle.

Moraalin ja uskonnollisuuden suhde on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. (Pessi 2012) Kristittynä takerrun siihen ihanteeseen, että nöyryys ja pelastava usko voi saada minussa aikaan hyvää hedelmää. Tuosta hyvästä hedelmästä kiitos kaikuu kuitenkin taivaaseen. Yhteiskuntatasolla hengellinen herääminen ei takaa hyvinvointiamme. Hyvinvoiva valtio ja yhteiskunta täytyy rakentaa moniuskontoisen ja -ideologisen kansan keskelle. Meidän ihmisten täytyy oppia rakentamaan yhdessä hyvää, vaikka ajattelemme ja uskomme eri tavoin.

Lähteitä:
Smith, Wheeler, Dienner 2006: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1559-1816.1975.tb00684.x/abstract
Pessi 2012: http://www.teologia.fi/tutkimus/etiikka/742-paeaekirjoitus-uskonto-moraalin-laehteenae-totta-vai-tarua

Liika armollisuus lihottaa

Armo kuuluu kristillisen evankeliumin ytimeen. Tuttu perusajatus on se, että jokainen ihminen saa iankaikkisen elämän yksin Jumalan armosta turvaamalla siihen työhön, jonka Kristus on tehnyt. Kyse ei ole siitä, mitä ihminen on saanut aikaan tai mitä hän on. Kyse on siitä, että Jumala näkee meidät Kristuksen tähden täydellisinä. Pelastava armo muuttaa ihmistä jo maan päällä kohti kristuksenkaltaisuutta.

Sitten on olemassa ihmisen käyttäytymisen ja ajattelun piirre, jota kutsutaan armollisuudeksi. Sillä ei ole sinänsä mitään tekemistä pelastuksen kanssa, vaan myös ateisti voi sitä osoittaa. Kristittyjen odotetaan kuitenkin – aivan oikeutetusti – osoittamaan armollisuutta itseä ja muita kohtaan.

Armollisuutta itseä kohtaan osoitetaan esimerkiksi olemalla iloinen kaikesta siitä, mitä elämässä on saavuttanut sen sijaan, että haikailisi saavuttamattomien asioiden perään. Armollinen ihminen ei vaadi itseltään liikoja. Toisia kohtaan armollisuutta osoitetaan hyväksymällä ihmisiä kaikenlaisista elämäntilanteista omaan elämänpiiriinsä. Hyväksyntä perustuu siihen, että ihminen on ihminen. Ei siihen, mitä ihminen on saavuttanut. Jokainen kelpaa.

Lukija pankoon merkille, että nämä kaksi asiaa (armo ja armollisuus) ovat hyviä ja välttämättömiä. Sitten on olemassa vielä kolmas piirre, armollisuuden ja armon perversio. Liika armollisuus.

Millaista sitten on liiallisiin menevä armollisuus? Sen huomaa mädästä hedelmästä. Liika armollisuus lihottaa, rappeuttaa ja laiskistuttaa. Kaikki eivät oikeastaan edes halua kutsua sitä “armollisuudeksi”, vaan joidenkin mukaan kyse on laiskuudesta ja vetämättömyydestä. Ihminen ei kunnioita itseään ja toisiaan sen vertaa, että pyrkisi pitämään kiinni edes elämän perustavaalaatua olevista asioista: terveydestä ja sosiaalisista suhteista.

Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, kyse on nimenomaan perversoituneesta armollisuudesta. Ihminen on nihilisti ja ajattelee, että omilla teoilla ei voi vaikuttaa omaan ja toisten hyvinvointiin, vaikka todellisuudessa hyvinvointi rakentuu siunausten lisäksi  lukuisista pienistä hyvistä teoista ja itsestäänselvistä valinnoista. Tupakkaan tarttuminen, yksi ylimääräinen paukku ja kaverin laiminlyöminen ovat pieniä mutta tietoisia valintoja. Vastaavasti lähimmäisten jättäminen pois kalenterista, työn priorisointi vaimon edelle ja toistuva, tietoinen syntiin ajautuminen ovat tietoisia valintoja.

Armo, armollisuus ja liika armollisuus. Kahta ensimmäistä tarvitaan, jotta elämä voisi olla inhimillistä ja että elämän jälkeenkin voisi olla elämää. Kolmannen kohdalla vaaditaan itsreflektiota: olenko jossain asiassa itselleni liian armollinen, kun voisin puristaa vielä vähän? Voiko armollisuus itseasiassa mennä liiallisuuksiin?

Tehostettu lukuelämys: Coelhoa ja Lewisia auditiivis-visuaalisesti

Yliopisto-opintojeni aikana olen opetellut tehokasta lukutapaa. Huomasin jo lukioikäisenä, että olen melko hidas lukija ja olin vakuuttunut siitä, että lukutapa voi harjoittelun myötä kehittyä ja muuttua. Tentti- ja tutkielmakirjallisuuden parissa olenkin huomannut, että olen jo kehittynyt harjoituksen myötä. Paljon tekemistä vielä kuitenkin piisaa.

Lomapäivieni kunniaksi päätin tällä viikolla kuitenkin kokeilla toisenlaista lukutapaa. Sain käsiini C.S.Lewisin neljä eri teosta ja Paul Coelhon Alkemistin äänikirjoina. Päätin pyhittää Lewisin Mere Christianitylle ja Coelhon Alkemistille omat päivänsä, jolloin lukisin kumpaisenkin kirjan yhdeltä istumalta läpi. Äänikirjan tueksi otin kirjan käteen ja seurasin tekstiä siitä. En ole aiemmin kuunnellut äänikirjoja mutta oletin, että lukeminen tempaisi mukaansa entistä paremmin, kun kirjaa seuraa auditiivisesti ja visuaalisesti.

Aloitin maanantaina Coelhon suurta menestystä niittäneellä romaanilla. Uuteen lukutapaan meni ensin hetki tottua, sillä äänikirjan näyttelijä lausui kirjaa verrattain hitaasti eläytyen. Oma silmä tahtoi tottumuksesta pomppia lukijan edellä tuleviin kohtiin. Ensimmäisen tunnin aikana vauhtiin kuitenkin tottui, ja tarina tempaisi minut mukaani.

Mielikuvituksellinen kertomus paimenpoika Santiagosta, joka lähti etsimään elämäntietään, oli maineensa veroinen. Mielenkiintoa kertomukseen toi kirjan lukuisat yhtymäkohdat uskontoihin ja monet viittaukset Vanhaan testamenttiin. Kirjailija hyödynsi raamatullista aineistoa oivaltavalla ja tuoreella tavalla. Itse kirjan sisältöön allegoriana jokaisen omasta elämäntiestä oli helppo yhtyä. Neljä ja puoli tuntia ei ole aiemmin minkään kirjan parissa kulkenut niin mukavasti kuin nyt.

Viimeistään tässä vaiheessa omaa teologista uraani oli syytä tarttua myös Lewisin klassikkoteokseen. Äänikirjan lukija Geoffrey Howard teki todella oikeutta Lewisin kirjoituksille. Hänen aksenttinsa oli standardi brittiläinen ja puheäänensä miellyttävän miehekäs. Myös nyt vajaa kuusi tuntia lensi kuin siivillä.

On helppo ymmärtää kaikki ne kehut, joita Lewisin kirjasta on kuullut. Lyhyesti Mere Christianity on matka, jonka aikana kirjailija johdattaa lukijan kädestä pitäen ihmisenä olemisen peruslainalaisuuksista kohti kirkasta ymmärrystä siitä, mistä kristinuskossa oikein on kyse ja miksi sen väitetään olevan totuus. Erityisesti vaikutuksen teki Lewisin kuolemattomat lausahdukset ja oivaltavat analogiat, jotka herättivät kristinuskon vaikeatkin kysymykset eloon. Olen vakuuttunut siitä, että edes vannoutunut ateisti ei voi lukea Mere Christianitya ilman, että edes hetkisen pohtii, voisiko itse ryhtyä kristityksi. On helppo ymmärtää ne monet kertomukset siitä, miten nimenomaan Lewisin kirjat ovat olleet keskeisiä ihmisten omalla matkalla kohti kristinuskoa.

Onneks jäljellä on vielä mp3 -äänikirjoina Lewisin The Problem of Pain, The Screwtape Letters ja The Great Divorce.

Verrattuna tehokkaaseen yliopistolukemiseen testaamani lukutapa oli virkistävä. Uhrasin aikaa ja kärsivällisyyttä sille, että kirjat saivat viedä minut mukanaan omiin maailmoihinsa. En ole varma miksi, mutta kuultu ja samaanaikaan nähty teksti piti minut paremmin otteessaan kuin tavallinen lukeminen. Ehkäpä tarkkaavaisuudelleni ja työmuistilleni jäi näin vähemmän resursseja tehtävän kannalta turhien ajatusten pyörittelemiseen.

Palkitsevaa oli myös kirjojen lukeminen läpi yhdeltä istumalta. Erityisesti kerronnallisen Alkemistin kohdalla tämä osottautui hyödylliseksi, sillä tarinasta muodostui paremmin kokonaisuus, kun sen eri osat olivat aktiivisena mielessä. Mere Christianityn kohdalla oli pakko pitää pureskelua varten muutama lyhyt kahvitauko, sillä käsitellyt asiat olivat sellaisia, joita täytyi saada pyöritellä itse päässä. Tämä tarve olisi varmasti vielä suurempi lukijalle, jolla ei ole hirveästi kokemusta teologiasta tai uskonkysymyksistä.

Suosittelen äänikirjojen hankkimista erityisesti niille, joista kirjojen lukeminen tuntuu puulta. Suosittelen myös erittäin lämpimästi tässä kokeilussa lukemiani kirjoja. Molemmissa on mukana (ainakin pieni) elämää muuttava se jokin.

Anna itsellesi lupa hävitä ja olla keskinkertainen

Älä ymmärrä tämän postauksen ajankohtaa väärin. Suomi kuuluu jääkiekon kärkimaihin eikä ole pelannut näitä kisoja keskinkertaisesti. Kilpailuhuuman keskellä palaa kuitenkin helposti mieleen keskinäisen vertailun helvetillinen sanoma.

Suurin osa maailman ihmisistä ei ole parhaita millään alalla. Elämäänsä elänyt ihminen on joutunut kohtaamaan usein toisia, jotka ovat itseä parempia omalla alallaan. Itseasiassa ihminen voi panostaa omaan alaansa koko loppuelämänsä eikä siltikään ole alallaan maailman paras. Vertaillessa häviää lähes aina.

Me tiedostamme tämän. Ongelma piilee kuitenkin siinä, että emme tosiasiassa elä keskinkertaisuuttamme todeksi. Moni asia kannustaa meitä pyrkimään parhauteen, ja olemaan tyytymätön keskinkertaisuuteen. Koulujen numeraalinen arvostelujärjestelmä on tästä hyvä esimerkki. Periaatteessa arvosanojen tärkein tarkoitus on antaa palautetta omasta suoriutumisesta, mutta käytännössä numerot muodostuvat työkaluksi vertailulle. Olen itse elänyt nuoruudessani numerojen kirouksessa. Olin joskus taipuvainen alitajuisesti ajattelemaan, että koulussa kärkiluokkaan kuuluminen on minun juttuni. Numerot muka määrittelivät menestykseni.

Maailma on esimerkkejä täynnä. Länsimaalaista historiaa kirjoitetaan suurmiesten seurantona, kun todellisuudessa historian suuret saavutukset ovat aina yhteisöllisiä. Seurakunnat kohottavat yksilöitä keskiöönsä, kun todellisuudessa seurakunta on keskinkertaisista koostuva Kristuksen ruumis. Hallitukset sälyttävät yksilöille aivan liikaa valtaa, kun todellisuudessa tasapäistetty demokratia ottaa koko yhteiskunnan tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla huomioon.

Koko paremmuuden tavoittelu on vertailun mätää hedelmää. Ihmisellä on jostain kummasta syystä sisäistetty tarve vertailla omaa suoritustaan toisten suorituksiin. Aivan kuin toisen menestys olisi itseltä pois. Urheilussa ja kilpailuissa vertailu on mukavaa ajanviihdettä. Todellisessa elämässä vertailu ei kuitenkaan johda mihinkään.

Keskinkertaisten ihmisten yhteistyö saa aikaan tarpeeksi hyviä lopputuloksia. Kannattaa yrittää parhaansa, mutta paras ei tarvitse olla.

Tämä tosin on häviäjän puhetta.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Raha ja tehokkuus ennen kaikkea?

Facebook -ystäväni julkaisi jokin aika sitten sopivan provosoivan kannanoton erääseen uutiseen: “Mun mielestä lapset pitäisi vieroittaa vanhemmistaan heti syntymälaitoksella, jotta vanhemmat pääsisivät takaisin töihin. Lapset sitten kouluun ympärivuotisesti, jotta pääsevät heti työelämään. Eläkeikää pitää nostaa, jotta saisivat olla kauemmin töissä. Milläs muulla me rahoitettaisiin Euroopan vakuusrahastot ja johtajien isot bonukset?” Tuohtunut tilakommenttivastine oli reaktio STTK:n puheenjohtajan Mikko Mäenpään ehdotukseen poistaa opiskelijoilta lomat, jotta heidät saataisiin nopeasti putkesta ulos työelämään.

Viime aikoina uutismediat ovat olleet täynnä vastaavanlaisia ehdotuksia, joissa taloudellinen hyöty ajaa ykkösprioriteetiksi. Liikemies Kyösti Kakkonen oli Seurakuntalaisen uutisoinnin mukaan sitä mieltä, että keskelle viikkoa osuvat juhlapyhät tulisi siirtää viikonloppuihin. Helatorstaita vietettäisiin esimerkiksi sunnuntaina. Suomen kansantaloudella ei ole Kakkosen mukaan varaa lomailla keskellä viikkoa. VATT:n tuore ylijohtaja Juhana Vartiainen puolestaan oli vahvasti sitä mieltä, että lasten kotihoito on “ihanaa velttoilua”, jota ei tulisi rahoittaa veronmaksajien pussista. Kodinhoitotukea tulisi lyhentää Vartiaisen mukaan merkittävästi.

Kaikki nämä ovat esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, kun taloudellinen hyöty ajaa muiden arvojen ohitse. Onko Kakkonen tullut ajatelleeksi lasten kodinhoitoa kehityspsykologisesta näkökulmasta? Hänelle voisi tehdä hyvää ottaa todesta lastenpsykiatri Jari Sinkkosen tutkimukseen perustuvat kannanotot, joiden mukaan liian nuorten lasten laittaminen suuriin päiväkotiryhmiin stressaa lasta, ja on yhteydessä myöhempään aggressiiviseen käyttäytymiseen. Vai voiko joku todella väittää, että kaksivuotiaalla lapsella olisi valmiuksia nauttia sosiaalisista suhteista kahdenkymmenen hengen päiväkotiryhmässä?

Mitä tulee lomien tarpeellisuuteen, rikkaat kommentoijat voisivat kaivaa esille Raamattunsa Vanhan testamentin kohdalta. Vanha testamentti sisältää paljon sellaista eettistä aineistoa, jota ei nykyään enää kannata toteuttaa (ml. kurittoman lapsen kivittäminen ja vaatteiden kutominen vain yhdestä kankaasta). Lomaopetuksen suhteen Heprealaisella Raamatulla on kuitenkin paljon annettavaa.

Sapattia kehotetaan viettämään kerran viikossa, mikä toteutuu Suomessa ainakin periaatteellisella tasolla viikottaisen pyhäpäivän kohdalla. Ihminen ei ole tehokas kone, joka jaksaa tuottaa tulosta päivästä toiseen. Ihmisen on uhrattava aikaa itselleen, toisille ja luojalleen. Jos viikottainen lepo jää saamatta, voivat seuraukset olla yhteiskuntamme kannalta tuhoisat. Jotain tästä lepäämisen puutteesta näkyy ehkä jo mielenterveyden häiriöiden tilastoissa.

Entä sitten nämä niin sanotut ylimääräiset lomat? Heprealaisen Raamatun Toorasta löytyy myös sapattia laajempi lepoon liittyvä säädös. Israelin kansaa kehotetaan työskentelemään kuutena vuotena, mutta joka seitsemäs vuosi on erityinen levolle pyhitetty sapattivuosi (3. Moos. 25:1-34). Tuolloin maata ei saa kyntää eikä työstää. Seitsemän sapattivuoden kiertoa seuraa erityinen riemuvuosi, jolloin vuokrattu maa palautetaan omistajalleen ja orjat lasketaan vapaaksi. Sapatti- ja riemuvuosien viettämiseen kuuluu myös käsky maavelkojen ja -lainojen anteeksiantamisesta.

En esitä, että suomalainen yhteiskunta täytyisi alistaa Tooran lain alle. Jotain voisimme kuitenkin oppia sapatti- ja riemuvuoden taustalla olevasta ajatuksesta. Ihmiset tarvitsevat myös pidempiä ajanjaksoja, jolloin heidät vapautetaan kaikesta työstä, taakasta ja velasta. Tarvitsemme juhlapyhiä ja aikoja, jolloin yhteiskunta antaa toden teolla luvan päästää irti ja levätä. Jokaisen ihmisen on saatava silloin tällöin paeta arjen rutiineista ja vaatimuksista terveellä tavalla.

Minä en halua olla näkemässä, mitä tapahtuu, kun opiskelijoille ei suoda lomia tai kun harvat juhlapyhät keskellä viikkoa riistetään pois. En halua elää yhteiskunnassa, jossa ei ikinä vapauteta työstä ja vastuusta. En halua elää yhteiskunnassa, jossa taloudellinen hyöty sanelee elämän tahdin.

Verbaalinen velodromi uudistuu ja laajenee

Harrastan bloggausta nyt jo kolmatta vuotta. Näiden vuosien aikana olen pyrkinyt kirjoittamaan Verbaaliseen velodromiin asioista, jotka ovat liikuttaneet ja muuttaneet minua. Nöyrä tavoite on ollut vangita elämän nopeat ja sekavat pyörteet sanojen sekamelskaksi. Nyt on aika hieman uudistua – sinä, blogini lukija, voit vaikuttaa uudistukseen.

Aion uudistaa blogiani kolmen periaatteen varassa:

1) Tarkennan blogini profiilia nimenmuutoksen kautta. Tähän mennessä suurin osa blogini luetuimmista ja suosituimmista kirjoituksista on julkaistu aihepiirin Teologia ja ihminen alle. Aion nyt vahvistaa tätä suuntaa entisestään. Jo pelkästään opiskelujeni puolesta tykkään käsitellä aiheita, jotka liittyvät uskontoon, kristinuskoon ja ihmisenä olemiseen. Kirjoitustapani uskonnolliseen ajatteluun pyrkii tarkoituksella olemaan raflaafa. Kristillistä kielenkäyttöä vaivaa liian usein liika sovinnollisuus, jossa elämän vaikeista ja kysymysmerkillä varustetuista asioista ei uskalleta puhua. Aion siis jatkaa uskontokirjoittelua Mike Yaconellin vision mukaisesti: ”Messy spirituality is the Christianity most of us live but few of us admit”.

Äänestäthän tämän blogin yhteydessä omaa suosikkiasi blogin uudeksi nimeksi. Tai ehdota kokonaan uutta!

2) Laajennan blogini lukijakuntaa avaamalla profiilin Kotimaa24 -blogipalveluun. Kotimaa24 on jo kauan ollut seuraamani uutispalvelu, jonka otetta uskontojournalismiin ihannoin. Sivuston ympärille on kerääntynyt vahva bloggaajien yhteisö. Sivuston blogeissa on paljon huonoa: monet blogit ovat ala-arvoisia ja keskustelu rönsyilee erikoisilla urilla. Siksi tyydyn julkaisemaan uudet blogimerkintäni myös tuolla, mutta kirjoituksista heräävään keskusteluun otan osaa vain tällä omalla blogisivustollani.

3) Pyrin lisäämään kirjoitusten ajankohtaisuutta ja julkaisutiheyttä. Olen mielestäni onnistunut aika hyvin blogin säännöllisessä päivittämisessä. Lähes poikkeuksetta voin sanoa, että joka kuukausi on tullut uusia kirjoituksia. Aion jatkaa tätä kirjoitustahtia ja jos vain mahdollista, lisätä käsittelemieni aiheiden ajankohtaisuutta liittämällä niitä uskontomaailman tapahtumiin. Ajattomiakin aiheita mukaan tottakai mahtuu.

4) Uudistan blogini ulkonäköä.

Verbaalisen velodromin viimeinen merkintä on tässä. Seuraava kirjoitus tuleekin sitten uudella nimellä varustettuna toukokuun aikana. Kaikki Verbaalisen velodromin kirjoitukset jatkavat uuteen blogiini, joten pysyt menossa vaivattomasti mukana. Muistathan äänestää uuden blogini nimestä, ja olla mukana keskustelussa yhtä aktiivisesti kuin aikaisemmin. Lukijoiden palaute on aina piristävää.

Ennen oli paremmin

Ihmiset rakastavat suuria selityksiä. Koko maailmaa jäsentävät ajatusmallit luovat turvallisuutta ja saavat sekavan maailman näyttämään ainakin hetkeksi ymmärrettävältä. Sillä ei ole niinkään väliä, ovatko luomamme selitykset totta. Kun koko maailmaa tarkastellaan omien selitysten kautta, ne näyttävät automaattisesti erittäin tosilta.

Hyvin yleinen suuri selitys on nimeltään Ennen oli paremmin. Siinä asioiden nykytilaa verrataan siihen hyvään tilaan, jonka menneisyydessä muistetaan vallinneen. Selitys lienee lukijalle tuttu erityisesti teknisistä asiayhteyksistä: “Minun nuoruudessani ei ollut näitä kaikenlaisia iPhoneja. Silloin puhelinta käytettiin soittamiseen!” “Kun minä olin lapsi, me leikittiin ulkona. Nykyajan nuoret vaan istuu yöt ja päivät koneella.” Myös musiikkimaailmasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten musiikin uusia keksintöjä (esim. Auto-Tune) haukutaan vertaamalla niitä siihen, mikä ennen oli parempaa.

Ennen oli paremmin selitys näkyy yksilötasolla masentuneen ja ahdistuneen ihmisen elämästä. Elämän nykytila tuntuu merkityksettömältä ja huonolta. Masentunut palaa muistoissaan usein lapsuutensa ja nuoruutensa kulta-aikoihin, jolloin omalla elämällä tuntui olevan päämäärä. Jotta masennuksesta voisi toipua, on tärkeää päästä eroon valheellisesta Ennen oli paremmin ajatusmallista. Masentuneen on löydettävä elämän nykyhetkestä mielekkyys.

Yhteisötasolla Ennen oli paremmin kertomusta käytetään luomaan identiteettiä. Erityisesti hengelliset lahkot muistelevat oman liikkeensä kulta-aikaa, jolloin liikkeen suuret hahmot vaikuttivat ja sanoma oli puhdasta. Nykyhetkessä nähdään maallistumista ja luopumusta, ja liikkeen jäsenet saadaan sitoutumaan lupaamalla uusi menneisyyden kulta-aika. Tuosta tulevasta Ennen oli paremmin kulta-ajasta käytetään nimityksiä herätys, uusi aika ja taivas.

Lukijan ei pidä ymmärtä väärin. Joskus Ennen oli paremmin kertomukset pitävät paikkaansa. Ongelma piilee kuitenkin siinä elämän paradoksaalisessa tosiasiassa, että toimintaansa eri aikaväleillä pohdiskeleva ihminen kykenee elämään vain nykyhetkessä. Kaikki tietomme menneisyydestä on muistelua, ja taaksepäin katsomisella on tapana kullata muistot. Ihmisen mielenterveyden kannalta on tärkeää unohtaa huonot ja korottaa hyvät hetket. Toisaalta tulevaisuuteen katsominen on aina arvelua, spekulointia ja uskomista. Liian itsevarma ei kannata olla sen suhteen, mitä huominen tuo tullessaan.

Suurissa selityksissä ei ole mitään vikaa. Ihmisen on vain hyvä muistaa, että oma suuri selitys saattaa olla virheellinen. Jokaisessa nykyhetkessä on itseasiassa sekä hyviä että huonoja puolia. Ihminen voi itse valita kumpiin keskittyy. Optimisti nauttii hyvästä, yrittää vaikuttaa siihen huonoon, johon pystyy ja rukoilee sen huonon puolesta, jota ei muuttaa voi.

Varma tapa tappaa keskustelu: Jeesus -harhautus

Suosittu amerikkalainen blogisti John Acuff pitää yllä listaa asioista, joista kristityt pitävät. Kyseessä on satiirisivusto, joka herättelee erityisesti evankelikaalisten kristittyjen itseymmärrystä. Myös minä olen törmännyt Acuffin kuvailemaan keskusteluliikkeeseen nimeltään “Jesus Juke” eli Jeesus -harhautus.

Jos sinulla on uskovaisia kavereita facebookissa, tunnet varmasti Jeesus -harhautuksen. Sen peruskaava menee näin: julkaiset oivaltavan tilakommentin, pari kaveria kommentoi ja läppä lentää mukavasti, kunnes joku uskovaisista kavereistaan heittää mukaan asiaan vain löyhästi liittyvän hengellisen kommentin. Keskustelu kuolee.

Esimerkki:
“Ville Mäkipelto: Olinpa juuri katsomassa nälkäpelin. Kyllä se aina Twilightin päihittää!”
“Maija Mallikäyttäjä: Et oo selvästikään lukenut kirjoja…”
“Matti Meikäläinen: Mut se juonen uskottavuus kärsi kyllä parista mokasta. Voin kertoo sit tarkemmin.”
“Jouko Jeesustelija: Olisipa meillä yhtä kova nälkä Jumalan sanalle, kuin Hollywood elokuville “
(facepalm)

Esimerkki 2:
“Ville Mäkipelto: Tää päivä oli kyllä ihan perseestä. Joskus tuntuu siltä, että kaikki pettää.”
“Matti Meikäläinen: No mikä on? Soitan sulle ni jutellaan.” (Huom! Tämä on ystävä on ateisti.)
“Maija Mallikäyttäjä: Äläs nyt. Huomenna on uusi päivä!”
“Jouko Jeesustelija: Ville, oletko varma, että kristityn kannattaa käyttää julkisesti tuollaisia sanoja? Ef. 5:4″
(double facepalm)

Jeesus -harhautus on luonteeltaan pirullinen, sillä se puetaan kevyen vitsin muotoon mutta todellisuudessa lausutaan toisen yläpuolelle asettuen. Vaikka näillä kahdella historian ilmiöllä ei ole juurikaan tekemistä keskenään, toimii Jeesus -harhautus vähän kuin natsikortti. Se tukahduttaa keskustelun ja jättää vastapuolelle kurjan olon. Olenko minä todella niin huono, että en tajunnut tämänkään asian hengellistä ulottuvuutta?

Facebookissa jeesustaminen ei oikeastaan ole kovin vaarallista. Jeesus -harhautuksen voi kuitenkin vetää hihastaan myös herkissä tilanteissa. Kun sielunhoidollisessa keskustelussa pitäisi kuunnella ja ymmärtää toista ihmistä, on suuri houkutus liimata ongelmaisen elämäntilanteen ylle jeesuslaastari ts. antaa helppo vastaus monimutkaiseen elämäntilanteeseen. Samalla tapaa seurakunnan huonot toimintatavat (kuten epävireisen kitarakuoron) voi pelastaa yksinkertaisella Jeesus -harhautuksella: “No, me kylvämme, mutta Jumala antaa kasvun. Ei se ole meidän taidoistamme, vaan Jumalan työstä kiinni.”

Joskus meidän kristittyjen olisi hyvä muistaa, että maailmassa on myös asioita, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä Jeesuksen kanssa. Toinen blogisti Lisa Whittle toteaa tämän hyvin selväsanaisesti omassa postauksessaan. Kaikesta ei voi johtaa suuri hengellisiä opetuksia. Välillä voi ihan vaan nauttia viihteestä, jutella taiteesta ja heittää läppää facebookissa ilman, että se liittyy millään muotoa kristinuskoon.

“Sotkuinen kristillisyys” eli tapaus Jippu

Eilen facebookin uutisseinällä kohahti. Lukuisat kaverini jakoivat Iltalehden uutista, jonka mukaan laulaja Jipun Vappugospel keikka peruuntui pornopuheiden takia. Uutisen luettuani minulle selvisi, että Jippu on taas omaan tyyliinsä hölöttänyt liian provosoivia asiota Tuomas Enbuske -talk-show’ssa. Puheet “synnin rakastamisesta”, Berlusconin pukkaamisesta ja Mariskan pornourasta olivat kristillisen Vappugospel -tapahtuman järjestäjille liikaa. Keikka peruttiin, ja tilalle saatiin lihapullien siunailemisesta laulava folk-trio Idän ihmeet.

Jippu kommentoi asiaa Metrolivessä hieman haikeana: “Ei sille mahda mitään, että olen tälläinen hullu hölösuu. Jumala ja usko ovat mulle pyhiä asioita, ja on todella surullista, että juuri uskovaisten piireistä tulee se pahin viha.”

Blogini lukija voi käydä itse kuuntelemassa Jipun haastattelun ja päättää, oliko Vappugospelin järjestäjien päätös oikea. Itse pystyn samastumaan Jipun tilanteeseen varsin hyvin osittain tiukassakin helluntaiympäristössä kasvaneena. Tiedän, että uskonnollisuus voi tehdä kipeää.

Oma isäni on kertonut useampaan kertaan erään seurakunnan tilaisuudesta, jossa hänen nuorisobändinsä oli tarkoitus soittaa. Isä oli kavereidensa kanssa kasannut soittimet lavalla, ja treenannut tilaisuutta varten hyvän setin. Hieman ennen tilaisuutta eräs seurakunnan vastuuhenkilöistä tuli kuitenkin perumaan keikan. Isälläni ja kavereillani ei ollut kuulema asiat ylöspäin kunnossa, minkä takia he eivät voisi soittaa tilaisuudessa.

Ei ole siis mitenkään uutta, että tietyissä hengellisissä piireissä soittajilta vaaditaan tietynlaista julkisuuskuvaa. Tiedän suomalaisia seurakuntia, joiden muusikoksi ja esiintyjäksi ei pääse, jos hengellinen pyhityselämä ei ole tarpeeksi pitkällä. Herätyskristillissä piireissä on vallalla senkaltainen ajattelu, että mitä pidemmällä uskonelämässään ihminen on, sitä lähemmäksi Jumalaa hänen tulisi päästä, ja sitä eettisempää hänen elämänsä on. Tässä eettisyydessä on korostunut yleensä itsehillintä eli lähinnä kiroilun puuttuminen, tietynlainen seksuaalietiikka ja sopivan tiuha seurakunnassa käynti. On selvää, että tällaisessa pyhityselämässä keskittymishäiriöisten ja impulssiivisten ihmisten on vaikea viihtyä.

Itseäni Vappugospelin järjestäjien päätöksen lähettämä viesti harmittaa. Vaikka kyseessä oli yksittäistapaus, antaa päätös ymmärtää, että gospeltapahtumassa esiintyvien muusikoiden elämän eettisyys on yltänyt tietylle tasolle. Seurakunnallisissa tilaisuuksissa vastuuta kantavat ovat siis mitattavissa samanlaisella muotilla. Tällainen kiiltokuvakristillisyys ei ole sitä rehellistä ja elämänmakuista uskoa, joka on totta ihmisten elämässä. Realistinen kristillisyys lähentyy enemmän blogissani ensimmäisenä olevaa Mike Yaconellin sitaattia: “Messy spirituality is the Christianity most of us live but few of us admit.” Ihminen kelpaa Jumalalle myös rikkinäisenä ja vääriä valintoja tekevänä yksilönä.

Usein meiltä kristityiltä unohtuu se, että ihmiset kulkevat eri vaiheissa elämänmatkaansa. Edellisen blogini lukeneet tietävät, että minä olen jo lapsuudestani saakka saanut hyvät eväät toteuttaa raitista elämäntapaa. Kaikki eivät ole samanlaisia kortteja saaneet. Toisille ihmisille on laskettu enemmän taakkoja kannettavaksi kuin toisille. Lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden kokemukset sekä jopa perinnölliset tekijät muokkaavat meidän elämän kehityspolustamme hyvin erilaisen kuin muilla. Toiset tekevät enemmän ja toiset vähemmän huonoja valintoja. On siis selvää, että kaikkitietävä Jumala ei mittaa meidän kristillistä vaellustamme standardikokoisilla muoteilla.

Asia nyt vaan on niin, kuten Jippu Tuomas Enbuske -show’ssa esitti: ihminen ei itse kykene tekemään parannusta, vaan pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Tämä sen takia, ettei yksikään meistä voisi ylpeillä, ja että elämänmatkaansa eri vaiheissa elävät ihmiset saisivat kaikki tasavertaisen mahdollisuuden Jumalan silmissä.

Minä en kaipaa seurakuntaa, jossa rikkinäisyys painetaan penkin alle. Kaipaan seurakuntaa, jossa papit, vastuunkantajat ja seurakuntalaiset ovat rehellisiä myös oman elämänsä vaikeuksista. Kuten asian facebook -keskustelussa ilmaisin: “Mulle itselle vaan iskee rehellisyys ja se, että hän (Jippu) on aidosti sitä, mitä on. Eli impulssiivinen ja kertoo tyhmiä vitsejä, mutta välillä sanoo sitten jotain aidosti tärkeääkin, kuten tuossa haastattelussa sen, että ihminen ei pysty tekemään parannusta, vaan se tulee Jumalalta. Salonkikelpoisia kristittyjä on julkisuudessa jo muutenkin ihan liikaa.”

Raittiit elämäntavat ovat onnellisuuden pohja

Onnellisuus lienee jokaisen haave. Sen tarkka määritteleminen on ehkä vaikeaa, mutta jokainen tietää kaipaavansa sitä. Onnellisuus on kokonaisvaltainen kokemus siitä, että elämä on mielekästä. Se on yhtenäisyyden tunnetta ja kykyä vaikuttaa oman elämänsä valintoihin. Se on yhtäaikaa autonomiaa ja yhteenkuuluvuutta. Yhtäaikaa elämänhallintaa ja elämän yllätyksellisyyden myöntämistä. Yhtäaikaa elämän eteen työskentelemistä ja siitä nauttimista. Se vertautuu ilmaston käsitteeseen: ilmasto kuvaa alueen säätiloja pitkällä aikavälillä. Lämpimässäkin ilmastossa saattaa olla silloin tällöin kylmiä sadepäiviä.

Mistä se onnellisuus sitten löytyy? Nykyaikana korostetaan paljon ihmisten yksilöllisiä pitkän tähtäimen haaveita. Me opimme jo lapsena ja nuorena löytämään oman eskapistisen haaveemme: maailman matkailu, ulkomaalainen mies, korkealentoinen ura, arvostettu työpaikka, julkkis, omapäinen taiteilija, maailmaa mullistava kapinallinen. Mitä kaikkea ihmisestä voikaan tulla!

Rikkaiden länsimaiden akilleen kantapää piileekin juuri tässä. Meillä on asiat niin hyvin, että meillä on mahdollisuus haaveilla isoista asioista. Haaveilussa ei ole mitään pahaa. Ongelmia muodostuu, kun emme osaa löytää onnellisuutta tässä ja nyt – elämän pienistä asioista. Onnellisuuden havittelemisesta tulee “sitten kun” -tyylistä. Onnellisuus saavutetaan vasta, kun suuret haaveet toteutuvat.

Oman kokemukseni pohjalta olen huomannut, että elämän onnellisuuden pohja rakennetaan hyvin pienistä ja arkipäiväisistä asioista. Itse kutsun näitä pieniä asioita raittiiksi elämäntavoiksi. Niitä voi kutsua myös hyveiksi, ihanteiksi tai vanhanaikaisuudeksi. Ne ovat päätöksiä, joita jokainen voi tehdä ja jotka eivät riipu yksilöllisistä haaveista. Ne antavat paremman takuu yksilön terveyden ja mielenterveyden säilymisestä.

1. En myrkytä kehoani

Ensimmäinen kohta on suomalaisten vaikeus. Keskustelin taas viikko sitten bussipysäkillä keski-ikäisen miehen kanssa, joka tarjosi minulle tupakkaa. Kuultuaan, että en ole ikinä maistanutkaan nikotiinia, hän alkoi kertoa omaa elämäntarinaansa ja kuvailemaan epäonnistuneita yrityksiään päästä myrkyttelystä eroon. Kuinka tutulta se kuulostikaan! Moni aikuinen suomalainen katuu sitä yläasteen välituntia, kun hän ensimmäistä kertaa maistoi tupakkaa. Tunnelma, kaveripiirit ja kapinallisuus hävisivät aikojen saatossa. Myrkyttävä ja hengenvaarallinen tapa jäi elämään.

En myöskään myrkytä kehoani humalahakuisella juomisella, lääkkeiden liikakäytöllä tai huumeilla. Kahvi ja satunnainen liiallinen makeansyönti ovat minun paheeni, mikä vaatiikiin elämänhallinnallista opettelua.

2. Kunnioitan kehoani

Ihmisen fyysisyyttä ei voi liikaa korostaa. Henkistä ja sosiaalista onnellisuutta voi oikeastaan tavoitella vasta, kun oma keho on kunnossa. Siksi olen päättänyt kunnioittaa kehoani. Yritän pitää liikakilot muualla, pitää yllä peruskuntoa ja pestä hampaani aamuin illoin. Yleinen hygienia kuuluu muutenkin tämän raittin elämäntavan kohdan piiriin. Elintärkeää on myös yrittää syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Säännöllisen yksilöllisen unentarpeen täyttäminen on yhtälailla ehdotonta. Ihmisen keho tarvitsee monipuolisia rakennusaineita ja aikaa, jolloin ei tehdä yhtään mitään. Siksi kannattaa myös pyhittää yksi lepopäivä viikosta ja opetella rentoutumaan arjen keskellä.

3. Sitoudun

Ihminen kaipaa autonomiaa eli mahdollisuutta tehdä omat päätöksensä ja valintansa. Se ei kuitenkaan riitä. Ihminen haluaa sitoutua, ja pitää yllä vakautta monissa asioissa. Ihmissuhteiden tasolla tämä kohta on kaikista tärkein! En harrasta yhden yön suhteita, enkä petä vaimoani. En myöskään ystävysty ihmisiin, ja sitten unohda heidän olemassaoloaan. Pyrin myöskin sitoutumaan sellaisiin korkeampiin ideologioihin, jotka ovat mielestäni oikein ja hyvää. Tämä liittyy tottakai läheisesti uskontooni.

4. Arvostan siveyttä

Raittiisiin elämäntapoihin on perinteisesti laskettu myös vanhalta kuulostava käsite siveys. Siveys viittaa siihen ajatukseen, että jokaisella ihmisellä on oma ruumiillinen, sosiaalinen ja seksuaalinen tila, jota hänen ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Jokaisella on oikeus pitää oma yksilöllisyytensä koskemattomana. Samaanaikaan jokaisella ihmisellä on velvollisuus pitää huolta siitä, että muiden siveyttä arvostetaan ja oma siveys säilyy. En siis halua lähteä mukaan kulttuuriin, jossa alastomuus ja salaisimmat tuntemukset näytetään miljoonille katsojille television välityksellä. On olemassa tiettyjä asioita, jotka kuuluvat kahden toisiinsa sitoutuneen ihmisen välille.

Kääntöpuolena siveydelle on tottakai pidättyneisyys ja tunteiden tukahduttaminen. Liian usein siveyden ylivarjeleminen on johtanut siihen, että seksuaalisuudesta ja ongelmistaan ei voi puhua. Tätä en suinkaan tarkoita! On hyvä, että yhteiskunta on entistä avoimempi vaikeidenkin asioiden suhteen. Tasapaino on kuitenkin syytä säilyttää.

5. Olen itselleni armollinen

Armoa ei voi koskaan korostaa liikaa. Minä tulen epäonnistumaan ja olen epäonnistunut raittiissa elämäntavoissani useasti. Silti en voi jäädä kurittamaan ja soimaamaan itseäni loputtomiin. Virheistä opitaan, ja ne unohdetaan. Itselleen ja toisilleen pitää antaa anteeksi ilman sanktioita. Jokainen ihminen on ansainnut toisten ihmisten hyväksynnän ilman mitään ylimääräisiä tekoja ja ponnistuksia.