Vuoden 2012 presidentinvaalien yhteydessä toistuvasti käytettyä arvojohtajuuden käsite on jo monessa tilanteessa kyseenalaistettu hyvin perustein. Media piirtää toistuvasti kuvaa kansasta, joka kaipaa itselleen virallisia arvoja määrittelevää johtajaa. Inhimillistä navigaattoria, joka kertoo oikean suunnan elämän ja yhteiskunnan vaikeissa päätöksissä.

Arvojohtajuudella voidaan tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa: (1) arvojohtaja johtaa arvoistaan käsin, ja (2) arvojohtaja tarjoaa alaisilleen oikeat arvot. Ensimmäinen merkitys on itsestäänselvyys. Jokainen johtaja toimii arvoistaan käsin; inhimillinen toiminta perustuu arvoille. Hyvä johtaja harjoittaa syvää arvoreflektiota eli pohtii omaa toimintaansa useamminkin kuin yksittäisten valintojen kohdalla. Mitä arvostan ja miksi? Saatanko olla väärässä? Millä perusteella teen valintoja? Yhden hyvän työkalun arvoreflektioon tarjoaa hyvejohtajuuden -malli.

Arvojohtajuuden toinen merkitys on kuitenkin salakavala. Jos presidentti olisi kansakunnan arvojohtaja, hän määrittelisi Suomen viralliset arvot. Ongelmaksi tässä mallissa nousee Arkkipiispa Mäkisen Ylen haastattelussa esillenostama tosiasia: kukaan ei voi yksin olla arvojohtaja. Jos yhden ihmisen annetaan määrittää kansankunnan arvot, saa demokratian ja tasa-arvon periaatteet vetää vessanpöntöstä alas. Arvojohtajan läheisin analogia on silloin lahkonjohtaja tai diktaattori. Vaikka johtajuus ymmärrettäisiin lievemmin, olisi arvojohtaja silti muiden yläpuolella arvokysymyksissä.

Tästä päästäänkin erääseen arvojohtajuuden virheelliseen taustaoletukseen. Kun etsitään arvojohtajaa, oletetaan, että kansakunnan arvot olisivat yhtenäiset. Että jokaisen suomalaisen tulisi kannattaa samanlaisia arvoja. Nykyään on kuitenkin yhteiskunnan tasolla yleisesti hyväksytty moraalirelativistinen periaate, jonka mukaan jokainen ihminen valitsee omat arvonsa ja oman etiikkansa. Yksilönvapaus toteutuu silloin parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka suomalaiset ovat yhteisen hyvän (verotus, asepalvelus, laki, turvallisuus yms.) nimissä luopuneet joistain yksilönvapauksistaan, ei yksilön arvoja ole annettu yhteiskunnan käsiin.

Mitä arvot sitten ylipäänsä ovat? Filosofi J. Sakari Hankamäki avaa hyvin blogissaan arvojen filosofista perustaa. Suosittelen lämpimästi kirjoituksen lukemista. Pitkänkin pohdinnan jälkeen tullaan usein siihen lopputulokseen, että varsinaisia arvoja ovat klassiset hyvyys, totuus ja kauneus. Ne ovat arvoja, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia sinänsä, itseisarvoja. Yksilö voi sitten itse päättää ne välinearvot, jotka parhaiten auttavat näiden arvojen toteutumista. Kristittynä esimerkiksi uskon evankeliumin sanoman palvelevan parhaiten totuutta. Lähimmäisenrakkaus ja jopa tietyt moraalinormit palvelevat hyvyyttä. Kauneus puolestaan on läsnä pyhän kohtaamisessa ja luomistyössä.

En kuitenkaan edellytä moraalirelativistisen Suomen presidentiltä samanlaista käsitystä arvoista. Presidentti on parhaimmillaan arvovaltainen arvokeskustelija (T.Pursiainen) tai arvomotivoija. Hän voi pitää esillä esimerkiksi tasa-arvon sanomaa mutta ei voi pakottaa ketään hyväksymään mukisematta omia välineitään sen saavuttamiseksi. Polttavan kosketuspinnan kristittyjen odotuksiin tarjoaa masentava määrä homofobisia facebooktilapäivitysiä omankin kaveripiirini joukossa. Osa kristityistä näyttää odottavan presidentiltä oman hengellisen tulkintansa mukaista johtajuutta. Jos sitä ei ole tarjolla, lopun ajat ovat lähellä.

Karua kieltään tästä ilmiöstä puhuu Ramin Korpialttarilla julkaistu tilakommentti: “Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Kristitty voi toki (muiden ihmisten tavoin) äänestää sitä ehdokasta, joka ymmärtää maailman mahdollisimman samalla tavalla kuin hän itse. Kun presidentti sitten on valittu, on esivallan kunnioittamisen ja hyvien tekojen aika. Oli kyseessä sitten Haavisto tai Niinistö. Samalla yhteiskunnan arvokeskusteluun on lupa osallistua täyspainoisesti. Suomessa ei ole onneksi Führeria, joka määräisi yleisen mielipiteen.