Nautin suunnattomasti Disneyn kertomuksista. Lempielokuviini kuuluu Aladdin, jossa tuhannen ja yhden yön tarinoiden rikollispoika rakastuu prinsessaan ja pääsee lampun hengen avustuksella hänen puolisokseen. Animaatioelokuvien juonet ovat täynnä “onnellisena elämänsä loppuun asti” -tarinoita, joissa vastakohdat löytävät toisistaan juuri sen, mitä heiltä puuttuu.
Disneyelokuvat luovat lapselle hyvän pohjan uskoa ikuiseen rakkauteen. Elämän edetessä disneyrakkauden käsitettä on kuitenkin laajennettava. Kristityllä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi solahtaa disneyrakkauden hengelliseen versioon, jossa Jumala on tarkoittanut hänen elämäänsä sen yhden ja ainoan. Tälläinen Jumala ei ole vapaan tahdon jumala, vaan fatalisti, joka on käsikirjoittanut ihmisen elämän jo ennen hänen syntymäänsä. Ihmisen päänvaiva on sitten löytää tuo käsikirjoitettu polku maailmassa, jossa vallitsee vapaan tahdon harha. Jumalan hänelle tarkoittamaa morsianta pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa.
Rikkimenneitä suhteita ei silloin nähdä oppimisen paikkoina; hetkinä, jolloin ihminen oppii jotain uutta itsestään ja toisista ihmisistä. Ne ovat rikkinäisyyttä sieluun jättäviä virheitä, jolloin on poikettu Jumalan käsikirjoittamasta polusta. Pidemmän päälle ihmistä rikkoo kuitenkin enemmän hengellisen disneyrakkauden harha. Kasvua tapahtuu vasta, kun ihminen oppii luopumaan tällaisesta ajattelusta.
Nähdäkseni terveempi käsitys löytyy Yhdysvaltalaisen pastorin Timothy Kellerin kirjaan pohjautuvasta artikkelista. Keller kirjoittaa mehukkaan provosoivasti otsikoidussa artikkeissaan, että “et mene koskaan naimisiin oikean ihmisen kanssa”. Hän kritisoi tekstissään ensisijaisesti sekulaarin kulttuurin vääriä käsityksiä yhteensopivuudessa. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että avioliitto on asia, joka tekee ihmisestä kokonaisen ja onnellisen. He etsivät kumppania, joka täydentää heidän heikkoja puoliaan. Rakkaus on aitoa silloin, kun se tulee elämään itsestään ilman työn tekemistä.
Kellerin mukaan ihmiset unohtavat, että avioliitossa kaksi rikkinäistä ihmistä tulee yhteen ja pyrkii luomaan vakauden, rakkauden ja lohdutuksen tilan. Kukaan ei ole koskaan valmis avioliittoon, sillä se on aina askel, joka tuo mukanaan yllättäviä käänteitä. Kellerin lainaus Stanley Hauerwasilta tiivistää asian: “Avioliiton ensisijainen tavoite on oppia pitämään huolta ja rakastamaan sitä tuntematonta ihmistä, jonka kanssa huomaat olevasi naimisissa.” Avioliiton solmiminen sinänsä ei tee ihmeitä suhteelle.
Omaan hääpäivääni on jäljellä enää noin puolitoista kuukautta. Astelen kohti avioliittoa suuren idealismin ja reippaan realismin saattelemana. Toisaalta haluan uskoa halki elämän kestävään rakkauteen, minkä pohja on valettu minuun disneyelokuvissa ja pyhäkoulussa. Teologina uskon, että Jumala on tarkoittanut miehen ja naisen välisen avioliiton kestämään hautaan asti. Siinä liitossa on tarkoitus opetella 1. Kor. 13 veroista rakkautta, joka perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja sitoutumiselle. Mukana on myös aimo annos romantiikkaa ja sellaista intohimoa, jota nuoren miehen ja naisen välillä kuvaillaan olevan Laulujen laulussa.
Toisaalta Kellerin esillenostama puoli on vahvana mielessäni. Olen elänyt lähipiirini kanssa läpi liian monta rikkinäistä avioliittoa, joista olen huomannut, että elämä ja avioliitto on kaikkea muuta kuin elokuvaa. Haaveet vastakohtien täydentymisestä ja omasta eheydestä eivät ole realistisia. Pikemminkin avioliitto korostaa omia huonoja puolia, joiden kanssa on sitten opittava elämään. Avioliitto on tapahtuma, jossa kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi. Vuosien mittaan avioliitto on kuitenkin se turvasatama, jossa tuo rikkinäisyys on helpompi kantaa.
Kuten Pekka Simojoki on sen aikanaan sanoittanut: “Ihminen kaipaa vierelleen kättä, jonkun, josta pitää kii.”
Avioliitto on tosiaan moninkertainen haaste verrattuna siihen miten useimmat (varsinkin) ensikertalaiset sen mieltävät. Useissa liitoissa kasvukivut muodostuvat liian suuriksi ja liitto päättyy. Sama pätee luonnollisesti avoliittoihin ja seurusteluun.
Ero ei tietenkään useimmiten ole mitenkään mieltä ylentävä kokemus. Oli sitten kyse avioliitosta, avoliitosta tai seurustelusuhteesta. Se on aina kuin pieni kuolema. On silti niin että useimmiten kun ihmiset päätyvät eroon, siellä on ihan oikeat syyt taustalla (lukuunotamatta julkkisliittoihin liittyvää sirkusta). Se että omat seurustelusuhteet aikoinaan päättyivät, on mielestäni pelkästään hyvä asia, kun sitä nyt etäämmältä tarkastelee.
Ulkopuolinen (varsinkin tietyn henkilötyypin sellainen, tai uskonnollinen fundamentalisti) saattaa helposti tuomita eron syyt liian heppoisiksi. Ulkopuolisella ei kuitenkaan ole käytännössä mitään kokemusta suhteesta, sen ongelmista ja arjesta, jolloin ulkopuolisella ei todellisuudessa ole mitään pelimerkkejä tuomita eroa.
Itse aikoinaan fundiksena olin luonnollisesti sitä mieltä että avioliitto on ikuinen, kun Jumala on sen sellaiseksi säätänyt. Nykyään olen iloinen siitä että ihmisillä on oikeus erota ilman suurempaa kuulustelua tai sirkusta. Avioliitto, ja kaikki muut parisuhteet, ovat kahden ihmisen välinen asia, se ei kuulu kenellekään muulle. Toki jos sattuu lapsia olemaan hankittuna, asia mutkistuu, mutta jos suhde aiheuttaa siinä eläville ihmisille (lapset mukaanlukien) enemmän negatiivisia tuntemuksia kuin positiivisia, jatkamisen mielekkyyttä ja ideaa tulisi pohtia vakavasti. Kaikki ihmistyypit eivät yksinkertaisesti sovi samoihin neliöihin, ja joskus totuus iskee vasta kun neliöissä on vietetty tarpeeksi aikaa.
Itse olen nyt seitsemättä vuotta avioliitossa. Kuherruskuukaudet on siis vietetty jo vuosia sitten ja todettu, että kyllä tässä ollaan onneksi samalla aaltopituudella monessakin suhteessa – edelleen.
Siispä, onnea seitsemästä vuodesta Tonza!
Sulla alkaa olemaan jo sen verran näkökulmaa tuohon avioliittoon, että hyvä, kun jaksoit kirjoittaa.
Avioero on “aina kuin pieni kuolema”. Tuo on todella hyvä vertaus. Ihminen käy aika pitkälle samanlaisen kriisin läpi avioeron ja läheisen kuoleman kohdalla. Se ei ole helppo tie.
Minustakin on hyvä asia, että nykyään on oikeus ja mahdollisuus erota. Minunkin todistamissani avioeroissa on kyllä ollut varsin hyvät syyt taustalla. Ei voi ajatella niin, että jos avioliiton toinen osapuoli lakkaa kantamasta vastuuta suhteen eteenpäin viemisestä (alkoholismi, väkivalta, uskottomuus yms), niin toisen pitäisi jatkaa vielä taistelua tuulimyllyjä vastaan. Sellainen liitto ei ole enää avioliitto. Silloin avioero ja etääntyminen on tapahtunut jo kauan ennen virallista paperieroa. Toki hienoja onnistumistarinoita on olemassa, mutta tuskin niistä voi tehdä sääntöä.
Ulkopuolisten tehtävä ei tosiaan ole eron keskellä mikään muu, kuin tukea, auttaa ja kuunnella. Tuomitseminen täytyy jättää ihan muille tahoille. Tietenkin valistuneita neuvoja on lupa antaa läheiselle kaverille, mutta tuo fundisten kaltainen tuomitseminen on tosiaan aivan eri asia. Pitää olla ihmisellä sen verran pälliä, että jättää sellaiset pois.
Tämäkään ei saa minua silti karistamaan sitä ideaalia, että ajattelen ja haluan tämän yhden ja ainoan avioliittoni pysyvän koko tämän ajallisen elämän ajan. Uskon, että se on paras asenne solmia avioliitto. Se on juuri se päätös, joka luo itselle ja toiselle sen tunteen, että “voin olla oma itseni ja tuo toinen ei lähde minnekään”. Turvallisuuden.
>>Tämäkään ei saa minua silti karistamaan sitä ideaalia, että ajattelen ja haluan tämän yhden ja ainoan avioliittoni pysyvän koko tämän ajallisen elämän ajan.
Ja hyvä niin. Eihän sen tarkoitus mikään muu olekaan kuin kestää kuolemaan saakka.
>>Se on juuri se päätös, joka luo itselle ja toiselle sen tunteen, että “voin olla oma itseni ja tuo toinen ei lähde minnekään”. Turvallisuuden.
Niinhän se menee. Parhaimmillaan avioliitto on liittona positiivisella tavalla sitouttava. Pahimmillaan kahlitseva.
Avioliitto on vähän kuin yhteinen firma. Jos liikeidea on hyvä (= suhteen osapuolet sopivat toisilleen), mikään ei estä sen menestymistä, jos kumpikin vain tekee oman osa-alueensa firman vastuualueilla. Toimivassa firmassa vastuuhenkilöt ovat motivoituneita ja nauttivat oman vastuualueen tunnollisesta hoitamisesta.
Ei muuta kuin kovasti onnea ja tsemppiä tulevaan liittoonne! Ja tietty myös häihin! Se on aina mukavan jännittävä tapahtuma, varsinkin kun omalle kohdalle sattuu.
Vaikka vierastankin tuon firmavertauksen karuutta, niin on se kyllä harvinaisen osuva
Kiitoksia onnitteluista tulevaan liittoon ja häihin! Voimia myös sulle uusiin avioliittovuosiin. Nekin on sellaisia, joita toivottavasti kokee elämässään vain kerran 
Eihän se avioliitto ole helppo kenellekkään, mutta kivempi se on elämä jakaa toisen kanssa ja kuunnella toisten neuvoja, jotka ovat olleet kauemmin avioliitossa. Avioliitto on sellainen turvallinen satama. Mutta nykyään juurikin monet avioparit eroavat ehkä rikkinäisyyden takia tai omien ongelmien takia, mutta ei saisi antaa niiin helpolla periksi, koska Jumala tarkoitti avioliiton maallisen elämän kestäväksi suhteeksi. Ja syrjähyppyjäkin voi olla siksi, jos esim molemmat käyvät töissä ja on perhe, niin ei välttämättä jää aikaa toiselle. Esim. jos kosketukset vähenevät yhteiset keskusteluhetket ja katsekontaktit, sekä toisen kuunteleminen olisi tärkeää ja se ettei pidä toista itsestäänselvyytenä. Uskovilla parisuhteen puolesta rukoilu auttaa.
Niinpä. Tässä on tärkeitä pointteja! Sitten on tosiaan hyvä muistaa, että on avioliitossa (kuulema) niitäkin hetkiä, kun se on helppoa. Ei se pelkästään työn ja vaivan näkemistä ole
Jos tällä tutkimuksella on mitään kosketuspintaa todellisuuteen, niin korkeat eroprosentit eivät ole ollenkaan ihme.
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2012012615127379_lz.shtml