Suomi ei tarvitse arvojohtajaa

Vuoden 2012 presidentinvaalien yhteydessä toistuvasti käytettyä arvojohtajuuden käsite on jo monessa tilanteessa kyseenalaistettu hyvin perustein. Media piirtää toistuvasti kuvaa kansasta, joka kaipaa itselleen virallisia arvoja määrittelevää johtajaa. Inhimillistä navigaattoria, joka kertoo oikean suunnan elämän ja yhteiskunnan vaikeissa päätöksissä.

Arvojohtajuudella voidaan tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa: (1) arvojohtaja johtaa arvoistaan käsin, ja (2) arvojohtaja tarjoaa alaisilleen oikeat arvot. Ensimmäinen merkitys on itsestäänselvyys. Jokainen johtaja toimii arvoistaan käsin; inhimillinen toiminta perustuu arvoille. Hyvä johtaja harjoittaa syvää arvoreflektiota eli pohtii omaa toimintaansa useamminkin kuin yksittäisten valintojen kohdalla. Mitä arvostan ja miksi? Saatanko olla väärässä? Millä perusteella teen valintoja? Yhden hyvän työkalun arvoreflektioon tarjoaa hyvejohtajuuden -malli.

Arvojohtajuuden toinen merkitys on kuitenkin salakavala. Jos presidentti olisi kansakunnan arvojohtaja, hän määrittelisi Suomen viralliset arvot. Ongelmaksi tässä mallissa nousee Arkkipiispa Mäkisen Ylen haastattelussa esillenostama tosiasia: kukaan ei voi yksin olla arvojohtaja. Jos yhden ihmisen annetaan määrittää kansankunnan arvot, saa demokratian ja tasa-arvon periaatteet vetää vessanpöntöstä alas. Arvojohtajan läheisin analogia on silloin lahkonjohtaja tai diktaattori. Vaikka johtajuus ymmärrettäisiin lievemmin, olisi arvojohtaja silti muiden yläpuolella arvokysymyksissä.

Tästä päästäänkin erääseen arvojohtajuuden virheelliseen taustaoletukseen. Kun etsitään arvojohtajaa, oletetaan, että kansakunnan arvot olisivat yhtenäiset. Että jokaisen suomalaisen tulisi kannattaa samanlaisia arvoja. Nykyään on kuitenkin yhteiskunnan tasolla yleisesti hyväksytty moraalirelativistinen periaate, jonka mukaan jokainen ihminen valitsee omat arvonsa ja oman etiikkansa. Yksilönvapaus toteutuu silloin parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka suomalaiset ovat yhteisen hyvän (verotus, asepalvelus, laki, turvallisuus yms.) nimissä luopuneet joistain yksilönvapauksistaan, ei yksilön arvoja ole annettu yhteiskunnan käsiin.

Mitä arvot sitten ylipäänsä ovat? Filosofi J. Sakari Hankamäki avaa hyvin blogissaan arvojen filosofista perustaa. Suosittelen lämpimästi kirjoituksen lukemista. Pitkänkin pohdinnan jälkeen tullaan usein siihen lopputulokseen, että varsinaisia arvoja ovat klassiset hyvyys, totuus ja kauneus. Ne ovat arvoja, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia sinänsä, itseisarvoja. Yksilö voi sitten itse päättää ne välinearvot, jotka parhaiten auttavat näiden arvojen toteutumista. Kristittynä esimerkiksi uskon evankeliumin sanoman palvelevan parhaiten totuutta. Lähimmäisenrakkaus ja jopa tietyt moraalinormit palvelevat hyvyyttä. Kauneus puolestaan on läsnä pyhän kohtaamisessa ja luomistyössä.

En kuitenkaan edellytä moraalirelativistisen Suomen presidentiltä samanlaista käsitystä arvoista. Presidentti on parhaimmillaan arvovaltainen arvokeskustelija (T.Pursiainen) tai arvomotivoija. Hän voi pitää esillä esimerkiksi tasa-arvon sanomaa mutta ei voi pakottaa ketään hyväksymään mukisematta omia välineitään sen saavuttamiseksi. Polttavan kosketuspinnan kristittyjen odotuksiin tarjoaa masentava määrä homofobisia facebooktilapäivitysiä omankin kaveripiirini joukossa. Osa kristityistä näyttää odottavan presidentiltä oman hengellisen tulkintansa mukaista johtajuutta. Jos sitä ei ole tarjolla, lopun ajat ovat lähellä.

Karua kieltään tästä ilmiöstä puhuu Ramin Korpialttarilla julkaistu tilakommentti: “Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Kristitty voi toki (muiden ihmisten tavoin) äänestää sitä ehdokasta, joka ymmärtää maailman mahdollisimman samalla tavalla kuin hän itse. Kun presidentti sitten on valittu, on esivallan kunnioittamisen ja hyvien tekojen aika. Oli kyseessä sitten Haavisto tai Niinistö. Samalla yhteiskunnan arvokeskusteluun on lupa osallistua täyspainoisesti. Suomessa ei ole onneksi Führeria, joka määräisi yleisen mielipiteen.

Kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi

Nautin suunnattomasti Disneyn kertomuksista. Lempielokuviini kuuluu Aladdin, jossa tuhannen ja yhden yön tarinoiden rikollispoika rakastuu prinsessaan ja pääsee lampun hengen avustuksella hänen puolisokseen. Animaatioelokuvien juonet ovat täynnä “onnellisena elämänsä loppuun asti” -tarinoita, joissa vastakohdat löytävät toisistaan juuri sen, mitä heiltä puuttuu.

Disneyelokuvat luovat lapselle hyvän pohjan uskoa ikuiseen rakkauteen. Elämän edetessä disneyrakkauden käsitettä on kuitenkin laajennettava. Kristityllä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi solahtaa disneyrakkauden hengelliseen versioon, jossa Jumala on tarkoittanut hänen elämäänsä sen yhden ja ainoan. Tälläinen Jumala ei ole vapaan tahdon jumala, vaan fatalisti, joka on käsikirjoittanut ihmisen elämän jo ennen hänen syntymäänsä. Ihmisen päänvaiva on sitten löytää tuo käsikirjoitettu polku maailmassa, jossa vallitsee vapaan tahdon harha. Jumalan hänelle tarkoittamaa morsianta pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Rikkimenneitä suhteita ei silloin nähdä oppimisen paikkoina; hetkinä, jolloin ihminen oppii jotain uutta itsestään ja toisista ihmisistä. Ne ovat rikkinäisyyttä sieluun jättäviä virheitä, jolloin on poikettu Jumalan käsikirjoittamasta polusta. Pidemmän päälle ihmistä rikkoo kuitenkin enemmän hengellisen disneyrakkauden harha. Kasvua tapahtuu vasta, kun ihminen oppii luopumaan tällaisesta ajattelusta.

Nähdäkseni terveempi käsitys löytyy Yhdysvaltalaisen pastorin Timothy Kellerin kirjaan pohjautuvasta artikkelista. Keller kirjoittaa mehukkaan provosoivasti otsikoidussa artikkeissaan, että “et mene koskaan naimisiin oikean ihmisen kanssa”. Hän kritisoi tekstissään ensisijaisesti sekulaarin kulttuurin vääriä käsityksiä yhteensopivuudessa. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että avioliitto on asia, joka tekee ihmisestä kokonaisen ja onnellisen. He etsivät kumppania, joka täydentää heidän heikkoja puoliaan. Rakkaus on aitoa silloin, kun se tulee elämään itsestään ilman työn tekemistä.

Kellerin mukaan ihmiset unohtavat, että avioliitossa kaksi rikkinäistä ihmistä tulee yhteen ja pyrkii luomaan vakauden, rakkauden ja lohdutuksen tilan. Kukaan ei ole koskaan valmis avioliittoon, sillä se on aina askel, joka tuo mukanaan yllättäviä käänteitä. Kellerin lainaus Stanley Hauerwasilta tiivistää asian: “Avioliiton ensisijainen tavoite on oppia pitämään huolta ja rakastamaan sitä tuntematonta ihmistä, jonka kanssa huomaat olevasi naimisissa.” Avioliiton solmiminen sinänsä ei tee ihmeitä suhteelle.

Omaan hääpäivääni on jäljellä enää noin puolitoista kuukautta. Astelen kohti avioliittoa suuren idealismin ja reippaan realismin saattelemana. Toisaalta haluan uskoa halki elämän kestävään rakkauteen, minkä pohja on valettu minuun disneyelokuvissa ja pyhäkoulussa. Teologina uskon, että Jumala on tarkoittanut miehen ja naisen välisen avioliiton kestämään hautaan asti. Siinä liitossa on tarkoitus opetella 1. Kor. 13 veroista rakkautta, joka perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja sitoutumiselle. Mukana on myös aimo annos romantiikkaa ja sellaista intohimoa, jota nuoren miehen ja naisen välillä kuvaillaan olevan Laulujen laulussa.

Toisaalta Kellerin esillenostama puoli on vahvana mielessäni. Olen elänyt lähipiirini kanssa läpi liian monta rikkinäistä avioliittoa, joista olen huomannut, että elämä ja avioliitto on kaikkea muuta kuin elokuvaa. Haaveet vastakohtien täydentymisestä ja omasta eheydestä eivät ole realistisia. Pikemminkin avioliitto korostaa omia huonoja puolia, joiden kanssa on sitten opittava elämään. Avioliitto on tapahtuma, jossa kaksi rikkinäistä kohtaa mutta ei tule ehjäksi. Vuosien mittaan avioliitto on kuitenkin se turvasatama, jossa tuo rikkinäisyys on helpompi kantaa.

Kuten Pekka Simojoki on sen aikanaan sanoittanut: “Ihminen kaipaa vierelleen kättä, jonkun, josta pitää kii.”