Kristillinen teologia on kuin tippaleipä. Ihmisaivoja etäisesti muistuttava funnel cake on monimutkainen kokonaisuus, josta on vaikea etsiä yhtenäisiä linjoja. Se on myös vedenjakaja. Toiset nauttivat tippaleivän syömisestä suunnattomasti, kun taas toiset vierastavat sitä viimeiseen saakka.
Kuuntelin juuri Radio Dein keskiviikko debatin, jossa keskusteltiin joulun ihmeestä ja erityisesti Jeesuksen neitseestä syntymisestä. Keskustelussa teologian tohtori Matti Kankaanniemi edusti historian Jeesuksen tutkijaa ja helluntaiteologia. Kankaanniemen argumentit vaihtelivat tieteen metodeista ja löydöksistä aina omakohtaisiin kokemuksiin ja humoristisiin analogioihin. Kanssakeskustelijana kuultiin Helsingin piispan teologista erityisavustajaa Päivi Linnoista, joka lähestyi aihetta uskon salaisuuksia varjelevalla tasolla. Jeesus lapsi on tärkeä syvällisemmällä tasolla kuin historiallisten faktojen tasolla. Uskontunnustus on laulu ei dogmi.
Keskustelusta ei muotoutunut mustavalkoista debattiasetelmaa, mikä on mielestäni aina positiivinen asia. Linnoinen ja Kankaanniemi vaihtelivat ajatuksia hienosti eri tasoilla ja haastattelija Ari-Pekka Kaipiainen osasi provosoida molemmilta esiin mielipiteitä.
Itse neitseestä syntymisen ympärillä pyörivä keskustelu osoittaa hienosti teologian tippaleipämäisyyden. Aihetta voi lähestyä teologiassa monesta eri näkökulmasta eikä joulun ihme siltikään tyhjene. Mitä näkökulmia keskeneräinen teologian opiskelija ja blogistinalku sitten keskustelusta erottaa? Ehdotan tässä kirjoituksessa neljä eri mahdollisuutta käsitteellistää joulun ihmettä.
1. Tieteellis-historiallinen taso
Tieteellisiä argumentteja käytetään populaarissa keskustelussa häikäilemättä hyväkseen. Kun piispaehdokas Sakari Häkkinen leimaa yksioikoisesti neitseestä syntymisestä kiinnipitävät teologit antiikin ajan maailmankuvan edustajiksi ja käyttää sitä demarkaatio -kriteerinä uskon ja tieteen välisen keskustelun uskottavuudelle, ollaan eräänlaisen yksipuolisen tieteen popularisoinnin äärellä. Tosiasiassa eksegetiikkaa eli Raamatun tieteellistä tutkimusta ja selittämistä voi tehdä kahdella tavalla: (1) voi seikkailla avoimesti historiallisen evidenssin maailmoissa ja antaa erilaisten tulkintojen valaista erilaisia mahdollisuuksia siitä, miten historiassa asiat ovat tapahtuneet tai (2) tehdä väitöskirjan ja julkaista pari artikkelia yhdestä aiheesta ja kuvitella, että juuri omat tutkimustulokset ovat lähinnä totuutta. (Tässä jaottelussa on tottakai mukana aimo annos retorista kärjistämistä.)
Tieteellis-historiallisella tasolla saatetaan myös tutkia Jeesuksen syntymäkertomusten paralleeleja muihin antiikin sankaritarinoihin. Vaikka vertaileva aineisto on tärkeää ilmiöiden tutkimisessa, tehdään tällaisen tutkimuksen piirissä usein varomattomia asioiden yhdistelemisiä ja saatetaan unohtaa Jeesuksen syntymäkertomusten ainutlaatuisuus juutalaisessa kontekstissa. Uskontotiede tuo keskusteluun mukaan myytin käsitteen, joten sen piirissä voidaankin kysyä, mikä Jeesuksen syntymässä on historiaa ja mikä myyttiä. Nähdäkseni myytti -käsitteen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen raamatuntutkimuksen kohdalla: jos halutaan selvittää kirjoitusten syntykontekstia ja aikalaiskäsityksiä, on myytin käsite anakronistinen.
Ihmeille tieteellis-historiallinen keskustelu ei ole koskaan suotuisaa. Tieteellinen maailmankuva on lähtökohtaisesti materialistinen ja naturalistinen. Tutkija pyrkii löytämään ilmiöille luonnollisisa syy-seuraus selityksiä. Pyhän Hengen toiminta tai Jumalan johdatus eivät sovi selitykseksi yliopiston tutkielmassa. Siksi on turhauttavaa, jos teologi jumittuu tälle tasolle. Tieteellinen maailmankuva on hyvä osa kristillistä maailmankatsomusta, mutta liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tieteellisistä todennäköisyyksistä sovi vetää. Jumala ei mahdu tieteen metodeihin.
2. Uskontunnustuksen taso
Apostolinen uskontunnustus on kieltämättä tärkeä dokumentti kristinuskon kannalta. Sitä pidetään lausumana, joka tiivistää hienosti sen, mihin kristityt uskovat. Yksi osa uskontunnustusta on yksiselitteinen “- – syntyi neitsyt Mariasta”, jonka sisälukuisesta merkityksestä ei voi olla kovin montaa mieltä. Uskontunnustuksen muotoilijat näyttävät yksiselitteisesti ajatelleen, että neitseestä syntyminen kuuluu kristinuskon keskeisiin oppeihin.
Sitten tullaan tulkinnan tasolle. Linnoinen haluaa käsitteellistää uskontunnustuksen lauluna, joka kertoo jotain syvällisempää kristillisestä uskosta kuin historiallisen faktan. Tässä Linnoinen liittyy oman tulkintani mukaan sellaiseen protestanttiseen perinteeseen, jossa kristinuskon demytologisointi pakottaa kristittyjä hakemaan uskolleen merkityksiä muualta kuin historian tapahtumista. Bultmanniin nojautuvassa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen perinteessä eräistä äärimmäisistä tutkimuksen tuloksista oltiin niin vakuuttuneita, että oltiin varmoja kristinuskon menettäneen historiallisen pohjansa. Kristinuskon uskottavuuden kannalta Raamattu piti siis riisua myyteistä. Sama pohjalaisella maalaisjärjellä sanottuna: “eihän niitä ihmeitä oo oikiasti tapahtunu, tärkeetä on se tarinan opetus.”
Siltikään uskon salaisuuksia ei voi selittää täysin tällä bultmannilaisella demytologisointi ohjelmalla. Neitseestä syntyminen on epäilemättä ollut kristityille halki aikojen suuri pala purtavaksi. Juutalaisuudessa Jahve ei noin vain hedelmöitä ihmisiä, joten miksi tällainen selitys on pitänyt Jeesuksen syntymälle antaa. Monet kristilliset ajattelijat jo kauan ennen Linnoista ja häntä edeltäväänsä perinnettä ovat pitäneet “syntyi neitsyt Mariasta” kohtaa vaikeana sulattaa. Uskontunnustuksen tulkinta ei ole koskaan ollut yksiselitteistä.
Mielestäni Arto Antturi toi viime sunnuntain saarnassaan tälle tasolle tärkeän ulottuvuuden, jota ei sovi unohtaa: “Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Jeesus on kuollut, kristillinen usko on käsittämätöntä höpinää ja saarnat ovat tylsiä.” Neitseestä syntyminen tuo Pyhän Hengen, yhden kolminaisen Jumalan persoonista mukaan inkarnaatioon. Antiikin sankarikertomuksista uupuu ajatus Jumalan persoonallisesta Hengestä. Jos kirkossa uskotaan Jumalan Hengen johdattavan ihmisiä Kristuksen luo, näyttää neitseestä syntyminen Hengen vaikutuksesta aika oleelliselta osalta tätä lenkkiä.
3. Uskottavuuden taso
Useampi pappi ja teologi on ilmaissut huolensa kirkon uskottavuuden menettämisen vaarasta nykyaikana. Huolen ilmaisu onkin aivan aiheellinen. Kristinuskon on kyettävä olemaan ymmärrettävä ja relevantti nykyajassa. Siksi on tärkeää käsitteellistää nykyajalle ominaisia ajatus- ja toimitatapoja, ja kontekstualisoida kristinuskoa siihen ympäristöön, jossa evankeliumia kulloinkin saarnataan. Kun tällaista työtä tehdään Afrikan heimojen ja Aasian aatteiden keskellä, miksei sitä tehtäisi myös postmodernissa Suomessa.
En kuitenkaan usko, että antiikin maailmankuvan vähättely tekee nykyaikaisesta uskosta mitenkään uskottavampaa. On varsin tyypillistä, että kristinuskon käsityksistä luovutaan maailman muuttumisen nimissä. Kristinuskon on kuulema muututtava, koska enää ei eletä antiikin aikaa. Tällainen ajattelu perustuu valistuksen ja tieteellisen positivismin mukanaan tuomaan evolutiiviseen ylimielisyyteen. Ajatellaan, että nykyihminen on tiedoissaan niin kehittynyt, että pystyy arvioimaan monien satojen vuosien takaisten ihmisten järjen määrää. Antiikin ihminen oli primitiivinen ja hengellinen – nykyihminen kehittynyt ja nykyaikainen.
Viipyminen historian eri vaiheiden moninaisten lähteiden äärellä puhuu kuitenkin aivan toisenlaista kieltä. Raamatunkin kirjoitukset ovat täynnä epäilijöitä ja skeptikkoja, jotka kyseenalaistivat uskon järkevyyden. Homo sapiens on nähtävästi aina ollut havaintoja tekevä olento, joka kykenee järjelliseen päättelyyn. Tiedon määrän kasvaminen ei ole tehnyt tiedosta varmempaa. Nöyrä etsijä myöntää Sokrateen tavoin, että mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän hän tietää, ettei oikeastaan tiedä juuri mitään.
Kirkon uskottavuus ei siis rappeudu, koska kirkossa uskotaan yliluonnolliseen, vaan kirkko, joka ei usko tuonpuoleisiin ja ihmeisiin, ei enää ole uskottava. Jos kristinusko todella luottaa uskoa synnyttävään Jumalaan, on seurakuntien suurin tehtävä johdattaa ihmisiä avoimuuteen tuon Jumalan äärellä. Miten se sitten käytännössä parhaiten sujuu on eri kysymys.
4. Kulttuurin ja perinteiden taso
Lopuksi, suurin osa suomalaisista hiljentyy tänäkin vuonna kuuntelemaan jouluevankeliumia. Isolle joukolle kulttuurikristittyjä suomalaisia kyseessä on varmasti vain kertomus, jonka läpi on päästävä nopeasti, jotta voi aloittaa lahjojen jakamisen. Silti suomalainen kulttuuri on rakentunut niin, että Suomen asukkaat joutuvat jossain vaiheessa elämäänsä pohtimaan omaa suhdettaan joulun ihmeeseen.
Millä tasolla sinä lähestyt neitsytkeskustelua ja inkarnaatiota tänä jouluna? Onko ajatus ihmislapseksi tulevasta Jumalasta vastenmielinen, uskottava vai sellainen, jonka varaan voi rakentaa elämäänsä? Loppupeleissä näyttää siltä, että mikään näkökulma ei tyhjentävästi selitä joulun ihmettä. Kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta on suuri pala purtavaksi tulevillekin sukupolville, jotka tuovat taas oman panoksensa teologiseen tippaleipään.
Tämän kirjoituksen myötä toivotan Verbaalisen velodromin lukijoille ja satunnaisille sivulle eksyville ihmisille rauhoittavaa ja voimaannuttavaa joulunaikaa! Palaan linjoille taas ensi viikon puolella. Kankaanniemen ja Linnoisen keskustelun voi kuunnella edelleen uusintana Radio Dein taajuudelle kello 13:00.
