Kansa ilman kirkkoa

Täyteen pakatussa kirkossa jouluyön messussa ei voi olla kuin pohtimatta Suomen kirkkojen asemaa. Juhlat ja elämän käännekohdat osoittavat sen, että suomalaiset arvostavat hengellisiä juuriaan. Kristinuskolla on edelleen vahva asema suomalaisessa elämässä.

Silti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityisasemaa kritisoidaan usein ja varsin hyvin perustein. Ajatellaan, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa millään uskonnollisella järjestöllä ei pitäisi olla yhteiskunnallisesti muita parempaa asemaa. Kaikki uskonnot joutavat samalle linjalle. Suomen lähihistoriassa valtiokirkko onkin riisuttu kansankirkoksi, mikä onkin hyvä asia. Sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden täytyy voida toteutua yhteiskunnassa.

Kolikolla on silti kääntöpuolensa: kansankirkon erityinen asema on hyvin perusteltu. Viimeisimpien tilastojen mukaan 78,2% Suomen väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Käytännössä se tarkoittaa yli neljää miljoonaa suomalaista. Vaikka kirkon jäsenmäärän trendi olisi laskeva, valtaväestön kuuluminen kirkkoon ei tule muuttumaan vielä pitkänkään ajan kuluessa. Kirkon työmuotojen suosiosta kertoo myös se määrä nuoria, jotka käyvät vuosittain rippikoulun. Ikäryhmästä 14-15 83,6% kävi vuonna 2010 kirkon järjestämän rippikoulun. Eikä tämä trendi näytä suuria laskun merkkejä.

Vaikka Suomessa siis toteutuu kaikkien oikeus valita mihin uskoa, suurin osa suomalaisista valitsee kuulua kansankirkkoon. Miltä siis näyttäisi kansa ilman kirkkoa? Olisiko suomalainen yhteiskunta ratkaisevasti parempi ilman kirkkoa? Väitän, että ilman kirkkoa (ja kirkkoja) yhteiskunnan päälle kasautuisi niin suuri sosiaalinen painolasti, että se ei pystyisi sitä kantamaan. Yhteiskunta tarvitsee kristinuskoa.

Unohdetaanpa hetkeksi se fakta, että kirkko hoitaa Suomessa mallikkaasti yhteiskunnalta saamiaan tehtäviään (hautaustoimi, väestökirjanpito, vihkimiset). Oletetaan, että yhteiskunta pystyisi hoitamaan nämä tehtävät, kun kirkon syömät veroresurssit vapautuisivat kirkkojen puuttuessa. Epärealistinen oletus, mutta tehdään se silti. Mitä ylimääräistä painolastia muka yhteiskunnalle kasautuisi kirkkojen puuttuessa?

Kristinusko on kantanut halki länsimaisten yhteiskuntien historian heikommista huolehtimisen vastuuta. Suomen kirkolla on upeasti sekä paikallisesti että valtakunnallisesti organisoitunut diakoniatyön verkosto, joka pitää huolta muun muassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneista. Vuonna 2010 kirkon diakoniatyö myönsi 174 709 avustusta eli yhteensä 7,5 miljoonan euron arvosta taloudellista apua hätää kärsiville. Taloudellinen tuki on vain osa diakoniatyötä. Tämän työn piirissä kirkko kohtasi vuonna 2010 vajaa 200 000 ihmistä erilaisen hädän keskellä. Osaksi diakoniatyötä kuuluu muun muassa asiakkaille ilmainen perheneuvonta, joka löytyy suurimmilta paikkakunnilta. Yhteiskunnan auttavat elimet ovat niin täynnä asiakkaita, että apua tarvitsevia ohjataan usein kirkon diakonian piiriin.

Näiden lisäksi ei sovi unohtaa palvelevaa puhelinta, johon nuori tai vanhempi voi hädässään soittaa. Eikä tietenkään sielunhoitoa ja rippiä, joka on kirkon työntekijöiden kautta lähes aina saatavilla. Vähätellä ei sovi myöskään kirkollisia toimituksia, joiden kautta seurakunnan työntekijät kohtaavat ihmisiä erilaisissa elämän käännekohdissa. Nämä ovat muuten pelkästään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työmuotoja. Näiden lisäksi jokainen tunnistaa vaikkapa Hurstin ruokajonot ja Pelastusarmeijan auttamistyön. Paikallisella tasolla lukuisat perinteiset kirkot ja vapaat suunnat auttavat ihmisiä vaativan yhteiskunnan henkisessä ja hengellisessä tyhjiössään.

Miltä näyttäisi siis yhteiskunta, jossa sen väkimäärältään suurimmalla kirkolla ei olisi erityisasemaa ja muutkin kirkot ajettaisiin ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta? Yhteiskunta, jossa uskonto ja ideologiat eivät saisi olla mukana päätöksenteossa? Melko synkältä. Rahahuolien ja globaalin paineen alla kamppaileva yhteiskunta ei selviäisi niistä henkisistä ja sosiaalisista painolasteista, joita kirkkojen puute saisi aikaan. Uskontokriitikkojen ja uskonnonvapautta valikoivasti tulkitsevien kritiikki kirkkojen asemaa kohtaan on liian usein epärealistista.

Kansa ilman kirkkoa ei olisi ihmisten yhteiskunta.

Neitsytkeskustelun tasoja eli joulun ihmeen äärellä

Kristillinen teologia on kuin tippaleipä. Ihmisaivoja etäisesti muistuttava funnel cake on monimutkainen kokonaisuus, josta on vaikea etsiä yhtenäisiä linjoja. Se on myös vedenjakaja. Toiset nauttivat tippaleivän syömisestä suunnattomasti, kun taas toiset vierastavat sitä viimeiseen saakka.

Kuuntelin juuri Radio Dein keskiviikko debatin, jossa keskusteltiin joulun ihmeestä ja erityisesti Jeesuksen neitseestä syntymisestä. Keskustelussa teologian tohtori Matti Kankaanniemi edusti historian Jeesuksen tutkijaa ja helluntaiteologia. Kankaanniemen argumentit vaihtelivat tieteen metodeista ja löydöksistä aina omakohtaisiin kokemuksiin ja humoristisiin analogioihin. Kanssakeskustelijana kuultiin Helsingin piispan teologista erityisavustajaa Päivi Linnoista, joka lähestyi aihetta uskon salaisuuksia varjelevalla tasolla. Jeesus lapsi on tärkeä syvällisemmällä tasolla kuin historiallisten faktojen tasolla. Uskontunnustus on laulu ei dogmi.

Keskustelusta ei muotoutunut mustavalkoista debattiasetelmaa, mikä on mielestäni aina positiivinen asia. Linnoinen ja Kankaanniemi vaihtelivat ajatuksia hienosti eri tasoilla ja haastattelija Ari-Pekka Kaipiainen osasi provosoida molemmilta esiin mielipiteitä.

Itse neitseestä syntymisen ympärillä pyörivä keskustelu osoittaa hienosti teologian tippaleipämäisyyden. Aihetta voi lähestyä teologiassa monesta eri näkökulmasta eikä joulun ihme siltikään tyhjene. Mitä näkökulmia keskeneräinen teologian opiskelija ja blogistinalku sitten keskustelusta erottaa? Ehdotan tässä kirjoituksessa neljä eri mahdollisuutta käsitteellistää joulun ihmettä.

1. Tieteellis-historiallinen taso

Tieteellisiä argumentteja käytetään populaarissa keskustelussa häikäilemättä hyväkseen. Kun piispaehdokas Sakari Häkkinen leimaa yksioikoisesti neitseestä syntymisestä kiinnipitävät teologit antiikin ajan maailmankuvan edustajiksi ja käyttää sitä demarkaatio -kriteerinä uskon ja tieteen välisen keskustelun uskottavuudelle, ollaan eräänlaisen yksipuolisen tieteen popularisoinnin äärellä. Tosiasiassa eksegetiikkaa eli Raamatun tieteellistä tutkimusta ja selittämistä voi tehdä kahdella tavalla: (1) voi seikkailla avoimesti historiallisen evidenssin maailmoissa ja antaa erilaisten tulkintojen valaista erilaisia mahdollisuuksia siitä, miten historiassa asiat ovat tapahtuneet tai (2) tehdä väitöskirjan ja julkaista pari artikkelia yhdestä aiheesta ja kuvitella, että juuri omat tutkimustulokset ovat lähinnä totuutta. (Tässä jaottelussa on tottakai mukana aimo annos retorista kärjistämistä.)

Tieteellis-historiallisella tasolla saatetaan myös tutkia Jeesuksen syntymäkertomusten paralleeleja muihin antiikin sankaritarinoihin. Vaikka vertaileva aineisto on tärkeää ilmiöiden tutkimisessa, tehdään tällaisen tutkimuksen piirissä usein varomattomia asioiden yhdistelemisiä ja saatetaan unohtaa Jeesuksen syntymäkertomusten ainutlaatuisuus juutalaisessa kontekstissa. Uskontotiede tuo keskusteluun mukaan myytin käsitteen, joten sen piirissä voidaankin kysyä, mikä Jeesuksen syntymässä on historiaa ja mikä myyttiä. Nähdäkseni myytti -käsitteen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen raamatuntutkimuksen kohdalla: jos halutaan selvittää kirjoitusten syntykontekstia ja aikalaiskäsityksiä, on myytin käsite anakronistinen.

Ihmeille tieteellis-historiallinen keskustelu ei ole koskaan suotuisaa. Tieteellinen maailmankuva on lähtökohtaisesti materialistinen ja naturalistinen. Tutkija pyrkii löytämään ilmiöille luonnollisisa syy-seuraus selityksiä. Pyhän Hengen toiminta tai Jumalan johdatus eivät sovi selitykseksi yliopiston tutkielmassa. Siksi on turhauttavaa, jos teologi jumittuu tälle tasolle. Tieteellinen maailmankuva on hyvä osa kristillistä maailmankatsomusta, mutta liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tieteellisistä todennäköisyyksistä sovi vetää. Jumala ei mahdu tieteen metodeihin.

2. Uskontunnustuksen taso

Apostolinen uskontunnustus on kieltämättä tärkeä dokumentti kristinuskon kannalta. Sitä pidetään lausumana, joka tiivistää hienosti sen, mihin kristityt uskovat. Yksi osa uskontunnustusta on yksiselitteinen “- – syntyi neitsyt Mariasta”, jonka sisälukuisesta merkityksestä ei voi olla kovin montaa mieltä. Uskontunnustuksen muotoilijat näyttävät yksiselitteisesti ajatelleen, että neitseestä syntyminen kuuluu kristinuskon keskeisiin oppeihin.

Sitten tullaan tulkinnan tasolle. Linnoinen haluaa käsitteellistää uskontunnustuksen lauluna, joka kertoo jotain syvällisempää kristillisestä uskosta kuin historiallisen faktan. Tässä Linnoinen liittyy oman tulkintani mukaan sellaiseen protestanttiseen perinteeseen, jossa kristinuskon demytologisointi pakottaa kristittyjä hakemaan uskolleen merkityksiä muualta kuin historian tapahtumista. Bultmanniin nojautuvassa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen perinteessä eräistä äärimmäisistä tutkimuksen tuloksista oltiin niin vakuuttuneita, että oltiin varmoja kristinuskon menettäneen historiallisen pohjansa. Kristinuskon uskottavuuden kannalta Raamattu piti siis riisua myyteistä. Sama pohjalaisella maalaisjärjellä sanottuna: “eihän niitä ihmeitä oo oikiasti tapahtunu, tärkeetä on se tarinan opetus.”

Siltikään uskon salaisuuksia ei voi selittää täysin tällä bultmannilaisella demytologisointi ohjelmalla. Neitseestä syntyminen on epäilemättä ollut kristityille halki aikojen suuri pala purtavaksi. Juutalaisuudessa Jahve ei noin vain hedelmöitä ihmisiä, joten miksi tällainen selitys on pitänyt Jeesuksen syntymälle antaa. Monet kristilliset ajattelijat jo kauan ennen Linnoista ja häntä edeltäväänsä perinnettä ovat pitäneet “syntyi neitsyt Mariasta” kohtaa vaikeana sulattaa. Uskontunnustuksen tulkinta ei ole koskaan ollut yksiselitteistä.

Mielestäni Arto Antturi toi viime sunnuntain saarnassaan tälle tasolle tärkeän ulottuvuuden, jota ei sovi unohtaa: “Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Jeesus on kuollut, kristillinen usko on käsittämätöntä höpinää ja saarnat ovat tylsiä.” Neitseestä syntyminen tuo Pyhän Hengen, yhden kolminaisen Jumalan persoonista mukaan inkarnaatioon. Antiikin sankarikertomuksista uupuu ajatus Jumalan persoonallisesta Hengestä. Jos kirkossa uskotaan Jumalan Hengen johdattavan ihmisiä Kristuksen luo, näyttää neitseestä syntyminen Hengen vaikutuksesta aika oleelliselta osalta tätä lenkkiä.

3. Uskottavuuden taso

Useampi pappi ja teologi on ilmaissut huolensa kirkon uskottavuuden menettämisen vaarasta nykyaikana. Huolen ilmaisu onkin aivan aiheellinen. Kristinuskon on kyettävä olemaan ymmärrettävä ja relevantti nykyajassa. Siksi on tärkeää käsitteellistää nykyajalle ominaisia ajatus- ja toimitatapoja, ja kontekstualisoida kristinuskoa siihen ympäristöön, jossa evankeliumia kulloinkin saarnataan. Kun tällaista työtä tehdään Afrikan heimojen ja Aasian aatteiden keskellä, miksei sitä tehtäisi myös postmodernissa Suomessa.

En kuitenkaan usko, että antiikin maailmankuvan vähättely tekee nykyaikaisesta uskosta mitenkään uskottavampaa. On varsin tyypillistä, että kristinuskon käsityksistä luovutaan maailman muuttumisen nimissä. Kristinuskon on kuulema muututtava, koska enää ei eletä antiikin aikaa. Tällainen ajattelu perustuu valistuksen ja tieteellisen positivismin mukanaan tuomaan evolutiiviseen ylimielisyyteen. Ajatellaan, että nykyihminen on tiedoissaan niin kehittynyt, että pystyy arvioimaan monien satojen vuosien takaisten ihmisten järjen määrää. Antiikin ihminen oli primitiivinen ja hengellinen – nykyihminen kehittynyt ja nykyaikainen.

Viipyminen historian eri vaiheiden moninaisten lähteiden äärellä puhuu kuitenkin aivan toisenlaista kieltä. Raamatunkin kirjoitukset ovat täynnä epäilijöitä ja skeptikkoja, jotka kyseenalaistivat uskon järkevyyden. Homo sapiens on nähtävästi aina ollut havaintoja tekevä olento, joka kykenee järjelliseen päättelyyn. Tiedon määrän kasvaminen ei ole tehnyt tiedosta varmempaa. Nöyrä etsijä myöntää Sokrateen tavoin, että mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän hän tietää, ettei oikeastaan tiedä juuri mitään.

Kirkon uskottavuus ei siis rappeudu, koska kirkossa uskotaan yliluonnolliseen, vaan kirkko, joka ei usko tuonpuoleisiin ja ihmeisiin, ei enää ole uskottava. Jos kristinusko todella luottaa uskoa synnyttävään Jumalaan, on seurakuntien suurin tehtävä johdattaa ihmisiä avoimuuteen tuon Jumalan äärellä. Miten se sitten käytännössä parhaiten sujuu on eri kysymys.

4. Kulttuurin ja perinteiden taso

Lopuksi, suurin osa suomalaisista hiljentyy tänäkin vuonna kuuntelemaan jouluevankeliumia. Isolle joukolle kulttuurikristittyjä suomalaisia kyseessä on varmasti vain kertomus, jonka läpi on päästävä nopeasti, jotta voi aloittaa lahjojen jakamisen. Silti suomalainen kulttuuri on rakentunut niin, että Suomen asukkaat joutuvat jossain vaiheessa elämäänsä pohtimaan omaa suhdettaan joulun ihmeeseen.

Millä tasolla sinä lähestyt neitsytkeskustelua ja inkarnaatiota tänä jouluna? Onko ajatus ihmislapseksi tulevasta Jumalasta vastenmielinen, uskottava vai sellainen, jonka varaan voi rakentaa elämäänsä? Loppupeleissä näyttää siltä, että mikään näkökulma ei tyhjentävästi selitä joulun ihmettä. Kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta on suuri pala purtavaksi tulevillekin sukupolville, jotka tuovat taas oman panoksensa teologiseen tippaleipään.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan Verbaalisen velodromin lukijoille ja satunnaisille sivulle eksyville ihmisille rauhoittavaa ja voimaannuttavaa joulunaikaa! Palaan linjoille taas ensi viikon puolella. Kankaanniemen ja Linnoisen keskustelun voi kuunnella edelleen uusintana Radio Dein taajuudelle kello 13:00.

Mikä saa ihmiset ennustamaan maailmanloppuja?

Suoritan parhaillaan yliopistossa pedagogisia opintoja, joihon kuuluu useampi harjoittelujakso peruskoulussa ja lukiossa. Oppitunteja pitäessä nuorison joukosta nousee säännöllisesti odottamattomia ja yllättäviä kysymyksiä. Koulun penkillä opiskelijan vapaa assosiointikyky lentelee vapaana, ja mistä tahansa saattaa tulla mieleen mitä tahansa. En nyt äkkiseltään muista, mikä oli oppitunnin aihe, kun eräs opiskelija kysyi: “Mihin ne maailmanlopun ennustukset oikein perustuu?” Siinäpä vasta hyvä kysymys.

Olen itse kasvanut vakaassa uskossa siihen, että oman tai läheisen sukupolven aikana tapahtuu ylöstempaus, jossa Jeesukseen uskovat kristityt häviävät maapallon päältä. Tuota ylöstempausta seuraisi seitsemän vuoden vaivan aika, jolloin Jerusalemiin rakennetaan kolmas temppeli, jonka maailmassa valtaannoussut antikristus sitten häpäisee. Olin oppinut kyseisen käsityksen ihailemiltani pastoreilta helluntaiseurakunnassa. Uskoin vilpittömästä, että tämä premillenialistinen dispensationalismin muoto on ainoa oikea käsitys lopun ajoista. Etsin kirjallisuudesta paljon perusteita uskolleni.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistamaan saamaani opetusta. Suurin motivaatio oli se, kun sain luettua Raamatun itsenäisesti kannesta kanteen. Lopun aikoihin liittyvä opetus ei näyttänytkään niin yksiselitteiseltä. Se ei näyttänyt mahtuvan vain yhteen muottiin ja tulevaisuuskaavaan. Muistin isäni kertomukset siitä, kuinka 70-luvun helluntailaisuutta leimasi vahva Jeesuksen paluun odotus. Nuoret seurakuntalaiset odottivat Jeesusta niin pian tulevaksi, että tuntui laihalta lohdulta saada elää nuoruutta täysvaltaisesti. Tutustuttuani yhä enemmän kirkkohistoriaan ja Raamattuun tajusin, että pikainen lopun odotus ei olekaan vain aikamme tuotetta. Näytti siltä, että kristinuskon piirissä loppua on odoteltu joka vuosisadalla.

Jeesuksen pikainen paluu ei ole ainoa asia, jota odotetaan. Jälleen kerran esimerkiksi vuosi 2012 puhututtaa. Huffington Post julkaisi vähän aikaa sitten uutisen ihmisistä, jotka todella odottavat maailman loppuvan Maya -intiaanien kalenterin vaihtuessa 21.12.2012. Valtaosalle ihmisistä ilmiöstä on revitty lähinnä viihdettä vaikkapa elokuvan muodossa. Toisille lopun odotus on silti tosi.

Palaan siis opiskelijan esittämään kysymykseen: mikä saa ihmiset ennustamaan maailmanloppua? Onko maailma toisille liian vaikea paikka elää? Onko maailmanlopun ennustaminen vain yksi tapa paeta oman elämän ongelmia? Vai onko ihmisellä luontainen tarve väittää omistavansa salaista tietoa? Sellaista tietoa, jota muilla ei ole. Miksi länsimaalaiset ihmiset yleensäkään ajattelevat, että tulevaisuudesta tai maailmanlopusta voisi tietää yhtikäs mitään? Onko ajatus tulevaisuudesta, jota ei ole vielä edes olemassa liian sietämätön? Miksi ihmiset eivät vain tyydy ottamaan vastaan päivää kerrallaan?

Kun itse aikanaan uskoin maailmanloppuvan pian, oli syynä lähinnä nuoruuden esikuvien esimerkin seuraaminen. Olin vakuuttunut siitä, että minulle esikuvalliset ihmiset puhuvat tässä asiassa totta. Toisaalta olin oppinut seurakunnasta tulkitsemaan maailmaa paikkana, jossa pahuus yltyy jatkuvasti. Luinkin valikoivasti uutisia löytäen maailmasta ne pahat puolet. Hyvä puolet jäivät varjoon tai niillä ei ollut merkitystä oman maailmankuvani kannalta.

Onkin ihmeellistä, miten vaikeaa ihmisen on myöntää olevansa väärässä. Saati sitten luopua uskomuksesta tai kokonaisesta maailmankuvasta, joka on väärässä. Toiset eivät myönnä virheitään edes silloin, kun maailma ei odotetusti lopukaan. Onko olemassa itsepäisempää eläintä kuin ihminen?

Zombit, tietoisuus ja näkyvän maailman rajat

Ainoa säilynyt kuva Felicia Felix-Mentorista

Suositussa televisiosarjassa The Walking Dead joukko ihmisiä on selvinnyt zombipidemialta ja yrittää löytää turvallista asuinpaikkaa Yhdysvalloista. Sarjan juoni on tuttu monesta elokuvasta, joiden perusidea noudattaa samanlaista kaavaa. Kuolleet ovat nousseet eloon tai elävät ovat muuttuneet aivottomiksi aivonsyöjiksi, joiden keskellä sankarin on selvittävä. Toiset elokuvat, kuten Shaun of the Dead ja Zombieland, on tehty huumorin sävyttämänä siinä missä toiset on haudanvakavasti tuotettuja. Jokin Zombeissa kiehtoo ihmisiä. Muuten viime vuosikymmenien populaarikulttuuri ei olisi tarttunut niin hanakasti aiheeseen.

Teologiaa ja psykologiaa opiskelevaa blogistia zombit kiinnostavat useastakin näkökulmasta. Ensinnäkin elävät kuolleet liittyvät alun perin voodoouskontoihin, joissa noitatohtori voi muuttaa henkilön lähes kuolleeksi ja ohjailla tämän käyttäytymistä. Kuuluisin zombitapaus sijoittuu 1900-luvun alun Haitiin, jossa kuolleeksi todetun Felicia Felix-Mentorin väitettiin elävän. Kertomusten mukaan Felix-Mentor ei ollut ikinä kuollut, vaan noitatohtorin antama myrkky oli muuttanut hänet tahdottomaksi ruumiiksi, joka vaelteli 29 vuotta Haitin sokeriviljelmillä. Hänen tarinansa teki kuuluisaksi antropologi Zora Hurston.

Vaikka zombien todellisuuspohja onkin erittäin kiistanalainen, on niillä silti mielenkiintoinen asema vaikkapa juuri haitilaisessa voodoouskonnossa. Toinen syy, miksi zombit kiinnostavat on kuitenkin niiden yhteys tietoisuuden ongelmaan, joka tunnetaan myös iät ja ajat filosofiassa pyörineenä mind-body -ongelmana.

Ongelman voi esittää varsin yksinkertaisesti: miten ja miksi ihmisen subjektiivinen tietoisuus syntyy? Nykyään osataan varsin hyvin selittää ihmisen monien kognitiivisten ominaisuuksien toimintaperiaatteet. Osaamme esimerkiksi selittää, miten muisti toimii ja miten sen toiminta liittyy ihmisen hermoston toimintaan. Tietoisuuden ja ihmisen aivotoiminnan yhteys on myös suhteellisen helppo osoittaa.

Suurin mysteeri on edelleen, että syntyykö kokemus ihmisen elektrokemiallisesta aivotoiminnasta vai onko niiden välillä vain yhteys. Jos syntyy, niin miten? Jos ei synny, niin mistä muusta se syntyy? Miten ihmisella on esimerkiksi kyky aavistella muiden ajatuksia, analysoida omia tunteitaan tai muistella omaa elämäntarinaansa. Mitä tietoisuus pohjimmiltaan on? Sen redusoiminen pelkäksi aivotoiminnaksi ei näytä vakuuttavan tutkijoita tai ihmisiä ylipäänsä.

Zombit liittyvät aiheeseen filosofisen sovelluksen kautta. Mind-body -ongelmaa pohdittaessa on esitetty filosofisen zombin ajatuskoe. Ajatuskokeessa filosofinen zombi on kaikkien ominaisuuksiensa puolesta ihmisenkaltainen, mutta sillä ei ole tietoisuutta tai subjektiivista kokemusta. Nämä filosofiset zombit toimivat usein argumentteina fysikalismia vastaan, jonka mukaan ihmisen olemus ja tietoisuus selittyy täysin fysiikan ja biologian avulla. Ainoastaan näkyvä on olemassa. Zombiargumenttien on tarkoitus osoittaa, että on täysin mahdollista ajatella joukko olentoja, joiden ominaisuudet ovat tismalleen samanlaiset kuin ihmisellä mutta joilla ei ole ajatuksia. Silloin tietoisuuden on pakko olla jotain muuta kuin pelkkää näkyvää materiaa.

Saman ajatusleikin voi esittää toisella analogialla, toisin päin. Jos ihmisen aivoista vaurioituu osa, on se teoriassa tulevaisuudessa mahdollista korvata keinotekoisesti. Jos samalta ihmiseltä vaurioituu sitten toinen aivojen osa, on sekin mahdollista korvata keinotekoisesti. Sama toimenpide on periaatteessa sitten mahdollista toistaa niin usein kuin on tarvetta. Missä vaiheessa tuo ihminen lakkaa olemasta ihminen? Onko olemassa jokin raja, jonka kohdalla tietoisuus häviää, kun hermostoa korvataan keinotekoisesti? Ja jos ei, miksi tietokoneisiin ja tekoälyyn ei voisi eräänä päivänä syntyä tietoisuutta? Ajatuskoe näyttää vievän siihen suuntaan, että tietoisuus on jotain muuta kuin fysiologiasta kumpuava olemus.

Zombit jatkavat luultavasti suosiotaan populaarikulttuurissa samalla, kun filosofit ja aivotutkijat yrittävät selvittää mind-body -ongelmaa. Zombien ja muiden luonnolliset säännöt ylittävien olentojen suosio sekä näkyvästä maailmasta kumpuavien selitysten rajallisuus näyttävät silti vievän yhteen ja samaan suuntaan: on olemassa paljon enemmän, kuin mitä ihminen havaitsee ja ymmärtää.