Hieman yli kaksi vuotta sitten julkaisin tällä sivustolla ensimmäisen blogitekstini “Alussa oli velodromi”. Perustelin silloin blogin aloittamista sillä, että halusin muutettuani yksin uudelle paikkakunnalle purkaa ajatuksiani jonnekin. Silloin opinnot Helsingin yliopistossa olivat alkuvaiheessa, ja kaikki uusi kiehtoi ja jännitti. Nyt 74 artikkelia, 861 keskustelukommenttia ja 31 341 näyttökertaa myöhemmin Verbaalinen velodromi pyörii yhä. Vaikka löydän itseni taas uuden elämänvaiheen (avioliiton solmimisen) kynnykseltä, jatkuu kirjoittelu yhä ahkerampana. Blogin kirjoittaminen on ollut todella antoisaa.
Aina silloin tällöin tulee kuitenkin arvioitua aika kriittisesti omaa blogiaan. Onko oikeasti tarkoituksenmukaista tai järkevää kirjoittaa omia ajatuksiaan kaikkien luettavaksi? Kirjoitukseni ovat olleet keskeneräisiä pintaraapaisuja, hetken inspiraation tuotteita ja lähes poikkeuksetta provosoivia. Silloin tällöin tulee kirjoitettua jotain sellaista, joka sisältää vahvoja perusteluketjuja ja jonka voi allekirjoittaa vielä vuosienkin päästä. Monet tänne leimatut ajatukset muuttuvat kuitenkin elämän ja tarkemman ajattelun myötä toisiksi. Kannattaako siis purkaa julkisesti keskeneräisiä ajatuksia?
Blogin kirjoittaminen on oikeastaan vähän kuin riisuisi itsensä alastomaksi julkisella paikalla tai pukeutuisi linnanjuhliin muista poikkeavalla tyylillä. Silloin hypätään konventionaalisten tapojen ulkopuolelle ja altistetaan omat keskeneräiset ajatukset muiden syyllistävien sormien alle. Poltanko turhaan siltoja, kun kritisoin aikamme ilmiöitä ja lauon ajatuksia puolivillaisesti eetteriin?
Sitten tulee niitä hetkiä, kun joku ihminen sanoo yllättävässä paikassa: “Hei, mä luen sun blogia ja se on tosi hyvä!” Nuo tilanteet pääsevät aina yllättämään positiivisesti. Sitten tulee niitä hetkiä, kun blogin yhteydessä käydään todella syvällistä ja monipuolista keskustelua. Mukana näissä keskusteluissa on ollut vuosien varrella filosofeja, fundamentalisteja, ateisteja, agnostikkoja, kristittyjä, opiskelijoita, taviksia ja muita bloggaajia. Useimmiten on löydetty kunnioittava sävy, ja jokainen on päässyt avartamaan omia näkemyksiään.
Silloin tällöin tulee myös niitä harvinaisia hetkiä, kun todella tuntee onnistuneensa jossain kirjoituksessa. Tuota onnistumista ei oikeastaan itse huomaa, vaan se tulee palautteena lukijoilta. Blogin kirjoittaminen on ollut harrastus, joka on tuonut elämään rutkasti lisää jännitystä ja sisältöä. Loppuviimein se ei ole edes kovin aikaavievää. Jotain kiehtovaa on myös siinä, että kirjoitusten laatiminen ja vastaanotto tapahtuvat aina ristitulessa. Omien kirjoitustensa kyseenalaistaminen ja kriittinen palaute muilta on oikeastaan aika hienoa.
Hyvä Verbaalisen velodromin lukija. Voit siis odottaa, että velodromin pyörteet jatkuvat, jos vain mahdollista, entistä sekavempina ja useammista näkökulmista. Vaikka palautetta kirjoituksista tuleekin säännöllisesti, ei sitä oikeastaan tule koskaan liikaa. Jos siis luet tätä blogia ja haluat sen jatkuvan, laitathan tämän kirjoituksen yhteyteen lyhyen kuittauksen. Olisi kiva tietää, että teitäkin on ihan oikeasti olemassa.
Ehkä jonkun pitää riisua itsensä alasti, että muutkin uskaltavat.
Luen! Aina!
Kuitti.
Luen blogiasi äärimmäisen satunnaisesti ja harvoin, mutta kuitenkin.
Minäkin olen kokenut niin, että keskeneräisten ajatusten ja minun tapauksessani myös kaikenlaisten päähänpistojen julkikirjoittaminen blogissa ei aina välttämättä ole järkevää tai tarkoituksenmukaista. Toisaalta blogin kirjoittaminen auttaa, jopa pakottaa, ilmaisemaan keskeneräiset ajatukset selvästi ja ymmärrettävästi, sillä olipa blogi sitten paljon luettu (kuten sinun blogisi) tahi vähän luettu (kuten minun blogini), bloggaaja kirjoittaa joka tapauksessa muille ihmisille ja muut ihmisethän eivät pääsääntöisesti ymmärrä mitään. Ja jos ottaa asiakseen ilmaista keskeneräiset aatoksensa mahdollisimman selvästi, se voi hyvinkin koitua keskeneräisten aatosten kehitykseksi, niin että ennen pitkää niistä tuleekin valmiita. Blogin kirjoittaminen voi joskus olla ääneen ajattelua, ja jos se on sellaista, olisi hyvä, että blogin lukijatkin ymmärtäisivät sen.
Sinun tapauksessasi asiaa hankaloittaa se, että kirjoitat omalla nimelläsi. Minä kirjoitan anonyymina, mikä selvästi madaltaa julkaisukynnystä. Jos kirjoittaisin omalla nimelläni, itsekritiikkini ei sallisi minun julkaista mitään. Anonyymina voin rauhassa kirjoittaa kaikenlaista roskaa, jos kohta toivon mukaan välillä asiaakin, eikä se hetkauta suuntaan tai toiseen.
Onnea ja siunausta avioliittoon.
Hyvää pohdintaa! Minä olen tosiaan päättänyt kirjoittaa omalla nimelläni. Olen silti aika rohkeasti vain kirjoittanut menemään. Joskus blogini alkuaikoina arastelin aika paljon kirjoittaa vaikeista aiheista. Jotenkin olen kuitenkin vaan päässyt sen yli, mitä ihmiset ajattelevat. Täytyypä tutustua sinun blogiisi tarkemmin.
Löysin tämän blogin vasta pari kuukautta sitten ja olen seurannut siitä asti.
Kiitoksia kaikki te neljä. Kävijätilastojen mukaan lukijoita on tälläkin blogilla ollut hurjasti enemmän, mutta ehkä ihmiset ovat vain niin arkoja kirjoittamaan kommentteja. Tässäkin on kuitenkin jo yllättäviä minun tietooni uusia lukijoita, joten hieno homma
Luen sun blogia ja se on hyvä! Jostain syystä ihmiset harvoin kommentoivat, vaikka lukevatkin. Muista Nepalblogini ajoilta kirjoituksen, jossa pyysin ihmisiltä kuittausta mikäli lukevat kyseisen kirjoituksen. Muistaakseni niitä tuli 5 kpl vaikka tilastojen mukaan lukijoita oli 200. Siinä tuli toisaalta aika pettynyt olo, kun laittaa selkeän kehotuksen, kommentoikaa! Mutta tulosta ei tullut sillä saralla. Tsemiä!
emmäjaksa lukia…
Tuleehan nää luettua.
Keskustelukommenttejakin on kertynyt. Varsinkin yhteen väliin, kun Tapanin kanssa intouduttiin revittelemään. Me taidetaan Tapanin kanssa vastata useammasta sadasta noista kaikista 861:stä keskustelukommentista.
Taitaa tosiaan ainakin puolet olla teidän kommentteja
Nyt on vissiin aselepo, kun ei aikoihin oo sitä puolta todistettu..? Tai sitten TaLePanista on tullut ateisti tai sinä olet tullut uskoon?
Heh, aika aikaa kutankin vääntämistä. Tosin pientä uudelleenvirittelyä on ilmassa Korpialttarin puolella.
musta tuntuu, että ajatuksellinen alastomuus on toisinaan raskas tapa elää, mutta silti musta tuntuu myös, että vaan avoimuus luo avoimuutta. ja jos nyt pitää avoimuutta edes jossain määrin tavoittelemisen arvoisena, niin siitä näkökulmasta jatka vaan.
[...] parempi. Erityiskiitos kommenteistanne! Niitä kaivataan edelleen lisää, koska kuten kanssakisaajani Villekin mainitsi, ne kertovat kuitenkin kaikkein parhaiten siitä, että blogia luetaan ja että se saa [...]