Kiitos ja kumarrus

Verbaalisen velodromin marraskuun bloggauskuu on tämän kirjoituksen myötä saatettu kunnialla päätökseen. Takana on koitos, johon Sähköpaimenen Teemu minut haastoi. Tarkoitus oli kirjoittaa marraskuun ajan yksi blogi per päivä. Vaikka epäonnistuin kahtena päivänä julkaisemaan uuden tekstin, kompensoin epäonnistumista kirjoittamalla seuraavana päivänä kaksi.

Kävijätilastollisesti bloggauskuu näyttää hienolta. Tätä kirjoittaessa sivustolla on vierailtu kuukauden aikana 3765 kertaa, kun tavallisen kuukauden aikana vierailuja kertyy 500 ja 1700 väliltä. Päivittäisen lukijamäärän keskiarvo oli 126, kun tavallisesti tuo summa on ollut parhaimmillaan 77 ja heikoimmillaan 12. Myös keskustelua on herännyt kiitettävästi. (Viimeisin keskustelija eli Uskontokriitikko on innostunut kommentoimaan niin laajasti niin moneen blogiin, että kestää hetki ennen kuin saan vastattua. Malta odottaa.) Aiheiden taso säilyi mielestäni melko laajana, ja blogini oma teologiaa käsittelevä painopiste säilyi.

Tällaisen bloggauskuun aikana sitä todella huomaa, miten hektistä ja kiireistä oma elämäni on. Toisina päivinä ajateltavaa riitti niin paljon, että resurssit blogin kirjoittamista varten tuntuivat olevan aivan hukassa. Välillä täytyi oikeasti puristaa, että sai järkevää tekstiä aikaiseksi. Toisaalta kuukauden aikana spontaani kirjoittamisen taito kehittyi entisestään. Usein vaikeinta on aloittaminen, mutta kun sen yli pääsee, alkaa tekstiä ilmestyä kuin itsestään.

Suuri kiitos ja syvä kumarrus kaikille bloggauskuun seuraajille. Erityinen kiitos niille, jotka ovat kuukauden aikana kommentoineet ja keskustelleet blogeissani. Viimeinen kiitos tottakai Teemulle, joka minut haastoi kisaan mukaan.

Jatkossa Verbaalinen velodromi päivittyy vähintään kerran viikossa. Tarkoitus on siis pitää yllä tiuhempaa tahtia kuin aiemmin. Virallisena uuden tekstin julkaisupäivänä pidän tästä eteenpäin torstaita. Silloin ainakin kannattaa siis tarkistaa uudet kirjoitukset. Aion myös uudistaa blogin ulkoasua lähiviikkojen aikana, kunhan löydän tarpeeksi miellyttävän kokonaisuuden. Kannattaa silti olla hereillä.

Vilkas keskustelu jatkuu tottakai halki viikon.

Kolmas syy uskoa: olen syntynyt ja kasvanut kristityksi (7/7)

Viimeinen syyni pitää kiinni kristinuskosta on niin ilmeinen, että sitä tulee harvemmin edes otettua esille. Minä olen syntynyt kristittyyn ympäristöön. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja elänyt koko elämäni läheisessä suhteessa pääosin kristittyihin. Olen osallistunut säännöllisesti kirkkojen toimintaan, ja läheisimmät ystäväni ovat seurakunnista. Olen rakastunut kristittyyn naiseen. Koska koko ympäristöni on kauttaaltaan kristillistä, olisi itselle melko vaikeaa olla jotain muuta.

Tämä on oikeastaan se syy uskoa, jota vähätellään kaikista eniten. Yhtäältä kristityt korostavat omissa puheissaan sitä, että olisivat krisittyjä, vaikka olisivat syntyneet maapallon toisella laidalla. Toisaalta kristinuskon vastustajat pitävät kristinuskoa täysin ympäristön indoktrinoimana ilmiönä. Minun mielestäni on äärimmäisen tärkeää arvostaa omassa äidinmaidossa saamaansa uskontoa, sillä loppuviimein se on se lähtökohta, jota vasten ihminen tarkastelee uusia elämänkokemuksiaan. Vaikka tämä onkin hyvin psykoanalyyttisesti sanottu, ei ihminen pääse koskaan eroon oman kodinsa painolastista.

Olen kirjoitussarjassani “kolme syytä uskoa ja olla uskomatta” nostanut esille kolme syytä kristinuskon molemmilta puolilta. Olen kertonut avoimesti niistä ongelmista, joita uskominen on minulle tuottanut. Olen myös luetellut niitä syitä, jotka ovat saaneet minut uskomaan Jeesuksen ylösnousemuksen pelastavaan voimaan. Tämä kirjoitussarja on silti ollut vain pintaraapaisu. Syitä löytyisi vielä monia, ja tulevaisuudessakin olisi hyödyllistä sanoittaa niitä vaikkapa tänne blogiin.

Loppuun on syytä todeta, että me kaikki olemme vasta matkalla. Usko, joka väittää omistavansa täydellisen totuuden jossain tietyssä hetkessä, on epärehellinen valhe. Myös epäuskoinen asenne, joka väittää olevansa oikeassa, on itsensä huijaamista. Missä vaiheessa ikinä omaa matkaansa blogini lukijat sitten ovatkaan, haastan heitä pohtimaan omaa tilannettaan. Miksi oikeastaan ajattelen niin kuin ajattelen? Onko mahdollisuus, että minä olisin jossain asiassa väärässä? Pitäisikö minun tarkistuttaa omia asenteitani?

Paavali esittää roomalaiskirjeessä haastavan ajatuksen, jonka mukaan ihmisen ei tulisi koskaan mukautua ympäristön menoon, vaan hänen tulisi jatkuvasti uudistua mieleltään, jotta osaisi arvioida, mikä on Jumalan tahto ja mikä on hyvää (Room. 12:2). Jakeeseen sisältyy ajatus siitä, että ihminen ei tunne missään hetkessä täysin Jumalan tahtoa. Jokaisessa hetkessä on syytä uudistua. Samassa luvussa Paavali kuvaa uskovien moneutta. Hän haastaa jokaista ihmistä ajattelemaan itsestään juuri sillä tavalla, kuin hänelle suodun uskonmäärän valossa on soveliasta. Sitä seuraa kuuluisa Kristuksen erilaisten ruumiin jäsenten vertaus.

Meistä jokainen on siis matkan eri vaiheessa. Näiden pintaraapaisupohdintojen myötä toivotan sinulle voimia ja kärsivällisyyttä omalle matkallesi. Ehkä tämän matkan varrella itse taivaan Jumala on niin armollinen, että hän lahjoittaa enemmän uskoa. Viimeistään kuoleman jälkeen näemme, kuka oli oikeassa.

Kolmas syy olla uskomatta: mikä uskonto on oikeassa? (6/7)

Kenties varhaisimmat epäilykset omaa uskoani kohtaan syntyi, kun aloin tutustumaan toisiin uskontoihin. Vaikka kristinusko olikin maailman suurin uskonto, se ei suinkaan ollut ainoa uskonto. Voisiko tosiaan olla niin, että miljardit ihmiset ovat väärässä, kun he eivät ole valinneet kristinuskoa? Miksi kaikille ei edes ole annettu valinnanvaraa? Mitä kävisi niille ihmisille, jotka eivät ikinä saa edes kuulla Jeesuksesta?

Jossain vaiheessa elämää jokainen ihminen tajuaa, että se tapa, jolla hän on oppinut ajattelemaan ei ole ainoa mahdollinen tapa. Tämä ei päde ainoastaan uskontoon. Aikuistumiseen kuuluu se, että oppii näkemään maailmassa erilaisuutta. Mitä enemmän näkee ja hyväksyy sen, että maailmassa on erilaisuutta, sitä enemmän joutuu punnitsemaan omia näkökohtiaan. Ihmisten kanssa ei vain tule toimeen, jos työntää päänsä pensaaseen ja luulee, että koko maailma on siellä.

Ongelma monimutkaistuu entisestään, kun ottaa huomioon sen historiallisen luonteen. Jeesus -uskonto on ollut olemassa vasta noin kaksituhatta vuotta, mikä on lyhyt aika koko ihmiskunnan historiaan verrattuna. Miten tulisi suhtautua niiden ihmisten uskontoon, jotka ovat eläneet muinaisessa maailmassa ja joiden käsitys Jumalasta (jumalista) on ollut hyvin erilainen kuin nykyihmisellä. Näyttää ainakin siltä, että väitteet universaalista ja kaikkina aikoina samanlaisesta totuudesta seisovat heikoilla jäillä. Ajat ja ajattelutavat ovat muuttuneet vuosituhansien saatossa paljon.

Miten siis minä, 2000 -luvulla elävä suomalainen nuori mies, voin olla varma siitä, että juuri minun uskontoni edustaa parhaiten totuutta? Onko ainakin niin, että joudun myöntämään oman uskontoni kulttuuri- ja aikasidonnaisuuden? Poistaako tämän myöntäminen jotain oleellista uskosta Jeesukseen? Kestääkö kristinusko sen myöntämisen, että usko ilmenee hyvin erilaisena erilaisina aikoina? Vai onko tämä todella syy hylätä koko kristinusko?

Toinen syy uskoa: kristinuskon ydin on historiallinen ja eksistentialistinen (5/7)

Jokainen kristitty allekirjoittaa luultavasti sen väitteen, että aivan kristinuskon ytimessä on usko ylösnousseeseen Jeesukseen. Tämä ylösnousemus merkitsee voittoa kuolemasta ja siksi iankaikkista pelastusta. Se on osoitus Jumalan rakkaudesta. Tällä ytimellä onkin vahvat historialliset ja eksistentialistiset perustelut.

Historiatieteisiin perehtynyt tietää, että historiankirjoitus on aina tarinan rakentamista. Historiankirjoittaja tutkii tutkimuksen kohteensa ajan lähteitä ja muodostaa niistä tietynlaisen kertomuksellisen kokonaisuuden. Hän tekee valintoja muun muassa sen suhteen, mitä asioita hän painottaa, jättää kertomatta ja pitää tärkeinä. Mikään historiankirjoitus ei kuvaa tapahtumia tismalleen sellaisena kuin ne ovat kaikessa monimutkaisuudessaan tapahtuneet.

Historiankirjoittaja tekee aikajanallisen rautalankamallin jostain, joka on oikeasti kudoksiltaan yhtä monimutkainen kuin persialainen matto.

Siinä mielessä mikään historianesitys ei ole koskaan objektiivinen ja varma. Historian Jeesuksen tutkijoista suurin osa näyttää kuitenkin olevan sitä mieltä, että meillä on tarpeeksi hyvät perusteet uskoa, että Jeesus Nasaretilainen oli aito, historiallinen henkilö. En mene sen tarkemmin eri tutkijoiden argumentteihin, mutta monen tutkimuksen valossa myös usko Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemukseen näyttää vakuuttavalta. Ylösnousemus sinänsä ei tietenkään voi olla historiantutkimuksen kohteena, mutta ylösnousemuskertomusten ja -kokemusten tarkka ja kriittinen vertailu on vakuuttanut monet.

Raamattu on laajemminkin aitoon ihmishistoriaan perustuva kirja. Se kertoo esimerkiksi Israelin kansan kuninkaista, joista on laajasti mainintoja myös muissa historian lähteissä. Ristiriitoja ja ongelmia toki löytyy, mutta arkeologian ja historiatieteen valossa on olemassa tarpeeksi näyttöä osoittamaan, että Raamatun kuvaukset historiasta eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Niillä on pohja ihmiskunnan historian oikeissa vaiheissa. Samanlaista tukea ei löydy monelle muulle Pyhälle kirjalle kuten Mormonien kirjalle tai Koraanille, jotka ovat vahvasti yhdestä näkökulmasta kirjoitettuja.

Sanoma Jumalan rakkaudesta ja palvelemalla kuoleman voittavasta Jeesuksesta resonoi hyvin myös ihmisenä olemisen eksistentialistisen tason kanssa. Tarkoitan tällä siis olemisen peruskysymyksiä. Mikä ihminen on? Mitä ihmisen pitäisi olla toiselle? Maalaisjärki ja syvempikin pohdinta osoittavat, että rakkauden tulisi olla aivan ihmisenä olemisen ytimessä. Meidän tulisi olla ihmisenä itsellemme ja toisillemme rakastavia. Myös toisten palvelemisen ajatus on toimiva. Esimerkiksi yhteiskunta, jossa kaikki toteuttavat palvelevaa asennetta ja rakkautta, olisi varsin hyvä ja toimiva paikka elää.

Mihin sitten tarvitaan uskonnon muistutusta rakkauden ja toisten palvelemisen tärkeydestä, jos tämän totuuden voi saavuttaa maalaisjärjellä? Historian eri vaiheet ja monenlaiset paatuneet ihmiskohtalot näyttävät kerta toisensa jälkeen siihen suuntaan, että ihmisen omaantuntoon ei voi täysin luottaa. On aina olemassa vaara, että kokonainen kansakunta poikkeaa rakkauden sanomasta. Siksi tarvitaan ihmisten ulkopuolinen lähde, joka muistuttaa rakkauden arvon tärkeydestä. On toki selvää, että kristinusko ei ole ainoa tällainen lähde. Mielestäni se on kuitenkin koherentein, kattavin ja selkein tällainen lähde.

Kristinusko toimii siis varsin hyvin historiallisella ja eksistentialistisella tasolla. En väitä, että kristinusko tarjoaisi aukottoman uskomus- ja totuusjärjestelmän. Olenhan jo aiemmin blogissani osoittanut lukuisia kristinuskoon liittyviä ongelmia! Totuus ei kuitenkaan koskaan ole aukotonta ja ihmisen täysin ymmärrettävissä. Siinä mielessä kristinusko antaa hienon lähtökohdan ja hyvät matkaeväät elämän elämiselle ja pohdinnalle.

Toinen syy olla uskomatta: väkivaltaisen Jumalan ongelma (4/7)

Raamattu on kristinuskon pyhä kirja. Kristinuskoon sisältyy ajatus siitä, että Jumalan tahto löytyy Raamatun kirjoitusten kautta. Raamattukäsitys toki vaihtelee: jonkun mielestä jokainen sana on suoraan Jumalan suusta, jonkun mielestä Raamatun perussanoma on Jumalan ilmoittama ja jonkun mielestä Jumalan inpsiraation esillekaivaminen on tulkintoihin sidottu. Joka tapauksessa toinen ”syyni olla uskomatta” liittyy Raamattuun, ja tarkalleen ottaen Vanhan testamentin soturi Jumalaan, Jahveen.

Toinen Mooseksen kirja esittelee tämän murheenkryynin ytimekkäästi: ”Herra on soturi, Jahve on hänen nimensä.” Tämä soturi Jahve onkin sitten väkivaltainen Jumala. Psalmin 137 kirjoittaja toteaa ylistäessään tuota Israelin kansan Jahve Jumalaa, että ”hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi (Babylonian lapsiin) ja lyö ne murskaksi kallioon!” Jahven kannattajat käyvät Vanhassa testamentissa usein Jahven yllyttämää ja ohjaamaa pyhää sotaa. Tämä Jumala kehottaa toistuvasti kansaansa tuhoamaan muita kansoja ja tekemään raakuuksia näitä kohtaan (esim. 5. Moos. 7).

Vastarintaa ja väkivaltaa vastustavaan Jeesukseen uskoville kristityille tämä Vanhan testamentin soturi Jahve on ongelmallinen. Jos kristitty todella uskoo, että koko Raamattu on Jumalan inspiroima kirja, täytyy soturi Jahven toimilla olla joku syy. Miten siis selittää Jumalan näennäinen jakomielitauti? Onko turvauduttava siihen stand-up -koomikon selitykseen, että Vanhan testamentin ankara Jumala leppyi Uudessa testamentissa, kun hän sai ensimmäisen lapsensa?

Ongelmaan on olemassa paljon hyviä ja varteenotettavia ratkaisuja. Teologi ja kirjailija Greg Boyd pohdiskelee ongelmaa blogissaan todella monen kirjoituksen verran. En esittele nyt Boydin ajatuksia tarkemmin, vaan haastan sinut lukemaan hänen blogiaan. Mielenkiintoinen pohdinta tuo lisää näkökulmia Vanhan testamentin Jumalan ongelmaan.

Boydin tavoin on silti todettava, että tyydyttävää ja lopullista ratkaisua tilanteeseen ei löydy. Minä ja Boyd emme ole löytäneet lopullista vastausta siihen, miksi Jumala, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, toimii (tai ainakin hänen kerrotaan toimivan) Vanhan testamentin lehdillä niin väkivaltaisesti.

Kysymys vaikeutuu edelleen, koska pelissä on koko raamattukäsitys. Mikä Raamatussa on Jumalan sanaa, ja mikä ihmisen sanaa Jumalasta? Miten esimerkiksi deuteronomistien nationalistinen historiakirjoitus voi olla Jumalan sanaa? Mitä jumalallista päämäärää palvelee lasten pään hakkaaminen kiveen? Mitä edes tarkoittaa, että jokin on Jumalan sanaa?

Nämä kysymykset eivät ole saaneet minua hylkäämään kristillistä uskoa, vaikka joillekin ne saattavat olla syitä olla uskomatta. Minua nämä kysymykset kiehtovat, ja aion käyttää edelleen aikaa niihin perehtymiseen. Raamattu ja kysymykset Jumalasta osaavat haastaa kerta toisensa jälkeen! Siinä mielessä tämä syy olla uskomatta saattaa olla minun kohdallani myös syy uskoa. En jaksaisi pitää varteenotettavana Jumalaa, joka mahtuisi kaikessa ennalta-arvattavuudessaan pieneen ja helposti hallittavaan laatikkoon.

Ensimmäinen syy uskoa: rakkauden uskonto antaa parhaan selityksen ihmisyydelle (3/7)

On olemassa harvoja asioita, joiden voidaan rehellisesti sanoa olevan yleisinhimillisiä ja universaaleja. Ihmisen ulkonäkö, kieli, fyysinen rakenne, yhteiskuntajärjestykset, kulttuuri, ajattelutavat, maailmankuva, aikakäsitys ja monet muut asiat vaihtelevat maailmankolkasta ja ajasta riippuen. Mitä enemmän ihmiskulttuureja tutkitaan, sitä monimuotoisempi kuva ihmisyydestä piirtyy.

Yksi asia kuitenkin näyttää yhdistävän ihmisiä yli rajojen: ihminen on sosiaalinen olento, jonka perustarve on tulla kanssaeläjiensä hyväksymäksi. Nykyaikaisella ja länsimaalaisella kielellä sanottuna jokainen ihminen haluaa tulla rakastetuksi. Rakkaudella tarkoitan tässä sellaista omat tarpeet sivuuttavaa hyväksyntää, jota ihminen osoittaa toista ihmistä kohtaan ilman varauksia. Sellaista rakkautta, joka hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on.

Rakkauden tulkinta riippuu perususkomuksesta

Meillä kaikilla näyttää olevan tarve tällaiseen rakkauteen. Tätä tarvetta voi selittää kahdella suositulla selityksellä: (1) evoluution varrella ihmiselle on kehittynyt kyky ja tarve rakastaa, koska se on ihmisen elossa selviämisen kannalta välttämätöntä tai (2) yliluonnollinen, persoonallinen ja universaali Jumala on asettanut luomiinsa ihmisiin kyvyn ja tarpeen rakastaa. Nämä ovat kenties suosituimmat perususkomukset, joita ihmiset edustavat.

Huomaa, että kyseessä on kaksi perususkomusta. Perususkomus on sellainen ennakko-oletus, jonka varassa ihminen tarkastelee maailmaa. Perususkomusta ei voi todistaa tieteellisin keinoin, vaan se on ihmisen maailmankatsomuksen peruselementti, joka omaksutaan muunlaisten perusteiden avulla. Tässä vaiheessa lukija kysyy, että eikö evoluutioon perustuva selitys ole parempi perususkomus kuin se, että on olemassa Jumala? Eikö sille ole olemassa enemmän näyttöä?

Vastaus riippuus siitä, millaista tietoa ihminen pitää luotettavimpana. Tiede perustuu empiiriseen näyttöön, jota kerätään ja tulkitaan ihmisen havainnon ja päättelykyvyn varassa. Evoluutioon perustuva selitys olettaa, että ihmisen havainto ja päättelykyky on luotettava. Vaikka ihmisen havainnon luotettavuudesta on olemassa pragmaattista näyttöä, on se usein varsin yksipuolista ja aina puutteellista. Evoluutioon sisältyvä selitys on perususkomus myös sen takia, että ihminen ei kykene havaitsemaan ja suoraan tutkimaan evoluution suuren mittakaavan prosesseja. Kokonaisvaltainen metakäsitys evoluutiosta eli evoluutioon perustuva maailmankuva vaatii aina laajemman selitysverkon, johon luottaminen on pohjimmiltaan ihmisen havaintoihin ja päättelykykyyn luottamista.

Jumalaan perustuva selitysmalli on myös perususkomus. Siinä ihmisen havainnon ja päättelykyvyn luotettavuus kyseenalaistetaan. Myös ihmisen havainnon erehtyväisyydelle on olemassa paljon empiiristä näyttöä. Tieteiden kehittyessä näyttää yhä enemmän siltä, että inhimillisin keinoin ei voi löytää mitään lopullisia vastauksia. Ihmisenä olemisen korkeatasoisia prosesseja kuten rakkautta, tietoisuutta ja uskoa yliluonnolliseen ei voi tyhjentävästi selittää tieteellisen maailmankuva puitteissa.

Kristinusko on rakkauden uskonto

Tästä näkökulmasta on siis varsin järkevää ajatella, että on olemassa toisenlainen eli hengellinen ulottuvuus, joka ei toimi näkyvän maailman lainalaisuuksien mukaan. Tämä on se tieteellisen positivismin kerran tukahduttama inhimillisyyden alue, joka kerta toisensa jälkeen putkahtaa esiin. Usko ihmisen järjen selitysvoimaan ei näytä riittävän, vaan ihmiset ympäri maailmaa etsivät tätä hengellistä ulottuvuutta.

Jos oletetaan Jumalan olemassaolo, kristillisen teologian selitysvoima on mielestäni kaikkein paras. Kristinusko on rakkauden uskonto, joka vastaa voimakkaasti ihmisen tarpeeseen tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Kristinuskossa Jumala inkarnoituu ihmiseksi tietyssä historian hetkessä, mikä tuo jumaluuden lähelle ihmistä. Jeesus saarnaa maan päällä ollessaan taivasten valtakuntaa, joka perustuu toisten palvelemiseen ja itsensä uhraavaan rakkauteen. Tämä sanoma resonoi hienosti ihmisyyden rakkaudentarpeen kanssa.

Käytännössä kristinusko ei aina ole näin ihanteellinen. Kristityt näyttäytyvät monessa historian tilanteessa todella huonossa valossa, ja jokaisella ihmisellä lienee omakohtaisia kokemuksia siitä, miten fanaatikot ovat satuttaneet puheillaan tai teoillaan. Tähänkin ilmiöön kristinusko antaa silti hyvän selityksen. Elämme syntiin langenneessa maailmassa, jossa ihmiset tekevät virheitä, satuttavat toisiaan ja kärsivät. Tämä kärsimyksen kokemus on myös jotain universaalia: maailmassa ei ole täydellistä paikkaa. Kristillinen synnin käsite antaa hyvän selityksen ikävälle tilanteelle lohduttaen tulevaisuuden toivolla.

Olen myös hyvin ihastunut siihen, miten yksinkertaisen helppo kristinuskon sanoma on. Ihminen kelpaa Jumalalle sellaisenaan. Jumala on tehnyt kaiken iankaikkisen pelastuksen eteen. Ihmisen tehtävä on luottaa tähän pelastustekoon ja heijastaa samanlaista vilpitöntä rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kaikessa helppoudessaan sanoma on kuitenkin niin vaikea, että sen pohtimiseen, miettimiseen ja oppimiseen käytännössä menee kokonainen elinaika.

Kokonaisuudessaan kristinusko antaa siis mielestäni selitysvoimaisimman lähestymistavan ihmisyyden ja maailman luonteelle sekä erityisesti rakkaudelle. Jos on olemassa universaaleja asioita, on pakko olla olemassa myös universaali ihmisyyden alkusyy. Yhteisessä dialogissa tieteiden, muiden uskontojen ja ideologioiden kanssa kristinusko voi olla varmasti rakentamassa myös parempaa näkyvää maailmaa.

Ensimmäinen syy olla uskomatta: Jumala ei näytä vastaavan rukouksiin (2/7)

Minut on opetettu uskomaan Jumalaan, joka toimii aktiivisesti maailmassa. Jumala ei ole deismin Jumala, joka on luomisen jälkeen vetäytynyt omaan maailmaansa eikä vaikuta maailman tapahtumiin. Jumalan sanotaan “vaikuttavan historian kulkuun”, “vastaavan hartaisiin rukouksiin” ja “antavan ihmisen taakaksi vain sen, mitä hän kulloinkin jaksaa kantaa”. Kyseessä on johdatuksen Jumala, jonka kädenjälki näkyy ihmisen elämässä. Rukous on kommunikointia tuon Jumalan kanssa. Se on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Rukouksessa kristitty keskustelee Jumalan kanssa.

Näin minulle on opetettu, näin olen lukenut. Oma inhimillinen kokemukseni on usein täysin erilainen. Minulla on lapsuudestani asti ollut kestorukousaiheita, joihin Jumala ei näytä vastanneen millään tavalla. Vanhempani esimerkiksi erosivat kahdesti, vaikka kuinka rukoilin. Monet läheiseni kärsivät ja potevat ongelmia, vaikka kuinka kannan heitä rukouksessa Jumalan eteen.

Toki olen kokenut elämässäni sitä, miten asiat ovat loksahdelleet paikoilleen. Minulla on paljon hyvää, josta olla kiitollinen. Näen silti samanlaista hyvää ja samanlaista “johdatusta” myös monien sellaisten ihmisten elämässä, jotka eivät ole ikinä elämässään rukoilleet johdatusta. Olen koko elämäni luottanut siihen lupaukseen, että “Jumala johdattaa niitä, jotka rukoillen kulkevat.” Näyttääpä silti jokin johdatus olevan myös niillä, jotka ovat rukouksensa laiminlyöneet.

Pahan ongelma

Tiedän, että ajoittainen Jumalan selän takana eläminen ei ole vain oma kokemukseni. Tähän ensimmäiseen syyhyn kulminoituu myös pahan ongelma: jos Jumala on oikeudenmukainen, hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän ei poista maailmasta pahuutta. Pienessä mittakaavassa tehtävä rinnastus auttaa ymmärtämään kysymyksen todellisen terän. Miksi Jumala johdattaa keskiluokkaisen suomalaisen elämään kumppanin mutta ei auta nälkään kuolevaa intialaista lasta löytämään terveellistä ruokaa? Olisiko meillä länsimaalaisilla sittenkin taipumusta kuvitella vähän enemmän asioita Jumalan johdatukseksi kuin olisi tarvetta? Vai onko Jumala vain todella epäoikeudenmukainen?

Toisaalta ongelmaan on ehdotettu ratkaisuksi vapaata tahtoa ja luomistyön lakeja. Jumala on kyllä kaikkivaltias mutta on rajoittanut omaa kaikkivaltiuuttaan näkyvän maailman kohdalla. Jumala on siis tietoisesti päättänyt olla puuttumatta asioihin maan päällä. Vapaa tahto mahdollistaa sen, että ihminen voi vapaasta tahdostaan rakastaa häntä. Jumala ei halunnut luoda robotteja.

Selitysmalli on monessa suhteessa hyvä ja kokonaisuudessaan ihan toimivakin. Se ei siltikään poista kysymystä Jumalan motiiveista. Miksi Jumala on rajoittanut omaa kaikkivaltiuttaan, vaikka hyvin tiesi, että ongelmiahan siitä seuraa? Parhaatkaan selitysmallit eivät poista sitä valtavaa Jumalan puuttumisen tuskaa, jota ihminen ajoittain kokee. Tämä universaali hylätyksi tulemisen kokemus on niin aito ja kokonaisvaltainen, että mitkään inhimilliset vastaukset eivät näytä sitä poistavan. Tämä on tietysti kokemus, jota lukuisat Raamatun kirjoittajat ja hahmot – ei vähimpänä Getsemanen puistossa Jeesus Nasaretilainen – kuvailevat ja kokevat melko rehellisesti.

Rukousvastauksia?

Ongelma siis kärjistyy kysymykseen siitä, toimiiko Jumala aktiivisesti luomassaan maailmassa vai ei. Jos toimii, miksi hän toimii niin valikoivasti ja epäoikeudenmukaisesti? Jos ei toimi, miksi hän jaksaa katsella inhimillistä kärsimystä? Henkilökohtaisella tasolla en varmaan koskaan lakkaa pohtimasta sitä, olenko saanut elämässäni rukousvastauksia vai en. Paljon hyvää ja siunausta olen kyllä saanut kokea, mutta miksi juuri minä eikä joku, joka sitä niin paljon enemmän tarvitsisi.

Loppuviimein ihmisen osa on nöyränä myöntää, että vajaavainen ja rajallinen olento ei löydä vastauksia siihen, miksi rajaton ja iankaikkinen Jumala toimii niin kuin toimii. Näin Jobkin tekee nimikkokirjassaan Vanhassa testamentissa. Soppaan voi vielä lisätä Jumalan omat aikataulut, joiden sisältöä ihminen ei voi tietää. Tämäkään ei silti ole hyvä vastaus, vaan kysymyksen kiertämistä. Ongelma jää edelleen jäytämään mieleen.

Toiset tyytyvät ajattelemaan, että Jumala kyllä vastaa jokaiseen rukoukseen, mutta joskus vastaus voi olla “ei” tai “ei vielä”. Tämäkin on ihan kiva tapa ajatella, mutta olisi joskus kiva saada aivan selkeän yksiselitteisiä “kyllä” vastauksiakin. Edes yksi. Sellaista kohtaamista iankaikkisen Jumalan kanssa, jota ihminen ei voisi tulkita miksikään muuksi. Niin kuin Samuel kohtasi Jumalan Eelin luona, Tuomas sai koskettaa ylösnousseen haavoja ja Saul sokeutui nähdessään Herran Damaskoksen tiellä.

Sellaista minä en ole kokenut.

Kolme syytä uskoa ja olla uskomatta (1/7)

On aika aloittaa viikon kestävä päätössarja bloggauskuulle. “Kolme syytä uskoa ja olla uskomatta” on kirjoitussarja, jossa pohdin vuorotellen kristinuskoon sitoutumisen eri puolia. Huomenna aloitan sarjan esittelemällä kristinuskon kannalta vaikean kysymyksen, joka on saanut aikaan pienen uskonkriisin omalla kohdallani. Ylihuomenna kerron puolestaan yhden syyn sille, miksi olen sitoutunut kristinuskoon. Toteutan kirjoitussarjan varsin henkilökohtaisella otteella. Nämä ovat siis oikeita kysymyksiä, joita olen itse pohtinut ja pohdin edelleen.

Koska blogisarja on henkilökohtaista pohdintaa, lienee syytä esitellä omat taustani. Opiskelen siis parhaillaan pääaineena teologiaa ja sivuaineena psykologiaa Helsingin yliopistossa. Valmistun eräänä päivänä uskonnon ja psykologian (ja ehkä myös filosofian) opettajaksi. En ole vielä täysin varma omasta tulevasta pappeudestani, vaikka koenkin jonkinlaista kutsua myös hengelliseen työhön.

Ensimmäiset hengelliset askeleeni olen ottanut lapsuudessani ja nuoruudessani pienessä helluntaiseurakunnassa Pohjanmaalla. Se on ensimmäinen (ja kenties viimeinen?) seurakunta, jota olen voinut sanoa aidosti omaksi hengelliseksi kodikseni. Olen saanut siellä paljon valmiuksia ja hyvää opetusta kristinuskossa. Siellä olen kohdannut myös ensimmäiset epäilykseni ja pettymykseni kristinuskon suhteen. Iso osa luonnollista nuoruuteen ja persoonallisuuteen liittyvää kasvuani on tapahtunut tässä ympäristössä.

Myöhemmin varusmiespalvelusaikana liityin rippikoulun kautta evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toimin varusmiespalvelusaikani varusmiespappina, ja sen jälkeen olen toiminut aktiivisesti kirkon toiminnan parissa myös parin työsuhteen kautta. Olen menossa naimisiin kolmen kuukauden kuluttua vapaakirkkoon kuuluvan kanssa, jolla on oman sukunsa kautta läheistä kosketusta myös adventtiseurakuntaan. Kuvailenkin siis nykyistä hengellistä tilannettani varsin ekumeeniseksi. Minulla on läheisiä ystäviä monesta kristillisestä suunnasta, uskonnosta ja uskonnottomuudesta.

Peräänkuulutan blogissani toistuvasti aitoa, rehellistä ja kriittistä uskoa. Siksi läpivalaisen nyt omat uskonkriisien hetkeni. Kerron rehellisesti kysymyksistä, jotka ovat sisältyneet omiin uskonkappailuihini ja kysymyksistä, joita en ole edes ratkaissut. Seison kuitenkin vahvasti kristillisen uskon takana, ja aion myös perustella miksi. Tervetuloa lukemaan blogisarjaa, josta on toivottavasti hyötyä paitsi itselleni myös sinulle.

Kaikki keskustelu on sallittua ja erityisen toivottavaa. Minä paljastan nyt omalla nimelläni avoimesti asioita, joten olisi hienoa, jos myös sinä liittyisit keskusteluun mukaan avoimesti ja omalla nimelläsi.

Teologia on tärkeä humanistinen tiede

Kun ottaa huomioon eurooppalaisen yliopistolaitoksen ja tieteellisen ajattelun historian, on varsin merkillistä, että teologia joutuu toistuvasti perustelemaan asemaansa yliopistossa. Säännöllisin väliajoin joku kyseenalaistaa teologian aseman tiedeyliopistossa. Nyt sen on tehnyt kaksi professoria Aamulehden mielipidekirjoituksessa sunnuntaina 20.11. Markku Myllykangas ja Esko Länsimies esittävät kirjoituksessaan, että teologian opetus ei kuulu yhteiskunnan ylläpitämiin yliopistoihin. Heitä häiritsee erityisesti se, että teologisesta tiedekunnasta valmistuu henkilöitä, jotka toimivat evankelis-luterilaisen kirkon pappeina.

Myllykangas ja Länsimies vievät ajattelunsa niin pitkälle, että he väittävät, että teologit ovat “tunkeutuneet tieteen vastaisella uskonnollisella retoriikallaan opetukseen eri aloilla.” Tämä näkyy heidän mukaansa Karvisen, Leisolan ja Puolimatkan tutkimustyössä, joissa Jumalan olemassaololle annetaan tieteellistä arvoa. Tällainen tutkimus on siis seurausta siitä, että yliopistoissa harjoitetaan teologiaa.

Kirjoituksensa lopussa professorit ehdottavat Enqvistiä siteeraten hieman yllättävästi, että uskonnollisuutta tulisi torjua tahdonvastaisen lääkityksen avulla. Sen lisäksi kaikenlainen uskonnonharjoitus pitäisi poistaa yliopistolaitoksen tilaisuuksista.

Sunnuntaina julkaistu Aamulehden mielipidekirjoitus on poikinut jo yhden vastineen professori Tapio Puolimatkalta. Puolimatkan mukaan länsimainen yliopisto olisi paljon köyhempi ilman kristillistä teologiaa. Puolimatka viittaa useisiin tieteellisen vallankumouksen merkkihenkilöihin, joiden usko luojan olemassaoloon sai heidät etsimään maailmasta luonnonlakeja. Kristinusko ei ole taannuttanut, vaan itseasiassa edistänyt empiirisen tieteen kehittymistä. Puolimatkan mukaan kristillinen teologia asettaa välttämättömät lähtökohtaoletukset tieteen tekemiselle.

 

Teologia osana yliopistoa

Myllykankaan ja Länsimiehen mielipidekirjoituksesta paistaa läpi tietämättömyys. En löydä heidän kannanotostaan lainkaan tarttumapintaa yliopistossa tehtävän teologisen tutkimuksen kanssa. Millaista se teologinen tutkimus yliopistossa nyt sitten on? Palvellaanko siellä jumalia ja puolustellaan kreationismia? Vastaan kysymykseen oman kokemukseni perusteella.

Helsingin yliopistossa teologisen tutkimuksen ja koulutuksen tarkoitus on tuottaa “akateemista uskonnon asiantuntijuutta, jota tarvitaan erilaisissa työtehtävissä” (Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta). Teologisessa tiedekunnassa on toiminut säännöllisesti Suomen Akatemian huippuyksikköjä, ja sen opetus on saanut toistuvasti merkittäviä kansallisia ja kansainvälisiä tunnustustuksia. Vaikka evankelis-luterilainen kirkko vaatii papeiltaan teologian maisterin koulutusta, on Helsingin teologinen tiedekunta itsessään täysin uskonnollisiin katsomuksiin sitoutumaton.

(Pappispolulla vaaditaan teologian maisterin tutkinnon lisäksi erilaisia kirkon järjestämiä koulutuksia: vihkimystä edeltävää ordinaatiokoulutusta, pappisvihkimystä, pastoriaalitutkintoa yms. On siis väärin sanoa, että teologinen tiedekunta kouluttaa pappeja. Katso “kohti pappisvirkoaa -esite”)

Itse teologinen tutkimus jakautuu viidelle eri osastolle: eksegetiikka tutkii varhaisia juutalaisia ja kristillisiä tekstejä, kirkkohistoria kristinuskon (ja eri uskontojen) vaiheita ihmiskunnan historiassa, käytännöllinen teologia uskonnon näkymistä yhteiskunnan ja kirkkojen toiminnassa, systemaattinen teologia aatteiden ja uskomusten historiaa sekä nykytilaa ja uskontotiede uskonnollisia ilmiöitä laajemmin. Metodologisesti tutkimus on historiallista, systemaattista ja empiiristä. Käytännössä teologia käyttää samoja metodeja kuin sen lukuisat lähitieteet eli kirjallisuudentutkimus, filosofia, historia, kasvatustiede, psykologia ja sosiologia.

Esimerkkejä teologisissa tiedekunnista tehtävästä hyödyllisestä tutkimuksesta voisi nostaa esille lukuisia. Omilla verkkosivuillaan Helsingin teologinen tiedekunta mainitsee esimerkiksi systemaattisen teologian laitoksella tehtävän kantasolututkimuksen eettisen, kulttuurisen ja uskonnollisen ulottuvuuden tarkastelun. Kirkkohistorian piirissä tutkitaan esimerkiksi kylmän sodan kirkkojen suhteita, uskonnon ja politiikan suhdetta ihmiskunnan historiassa ja Baltian kirkkohistoriaa. Uskontotieteen laitos tuottaa elintärkeää tutkimusta monikulttuurisuudesta ja islamista Euroopassa. Teologiaa popularisoiva teologia.fi -palvelu puolestaan esittelee parhaillaan mielenkiintoista mielenterveyden ja uskonnon väliseen suhteeseen liittyvän tutkimuksen kenttää.

 

Mielipidekirjoitus ei osunut edes ladon seinään

Jo lyhyen tarkastelun jälkeen on selvää, että Myllykankaan ja Länsimiehen kritiikki osuu kauaksi maalistaan. Heidän mielipidekirjoituksessaan teologinen tutkimus on jumaloletuksiin perustuvaa näennäistiedettä. Toisaalta Puolimatkan puolustuskaan ei ole kirjoitettu nykyaikaisen akateemisen teologian näkökulmasta. Valtaosa teologisen tiedekunnan tutkijoista kannattaa näet metodologista ateismia, jossa jumaluskoa ei kuljeteta tieteellisen tutkimuksen taustalla, vaan ilmiöitä selitetään luonnollisten syy-seuraus-suhteiden avulla.

Jos siis teologisen tiedekunnan ajateltaisiin olevan maalitaulu, joka roikkuu ladon seinällä, ei professorikaksikon mielipidekirjoitus osunut edes ladon seinään.

Yksi tapa hahmottaa tätä keskustelua on erotella maailmankatsomuksen ja tieteen välinen suhde. Myllykankaan ja Länsimiehen esittelemät, teologian hapattamat, professorit ajattelevat maailmankatsomuksensa puitteissa, että usko luojajumalaan antaa hyvät motiivit tieteenharjoittamiselle. Myllykangas ja Länsimies itse oletettavasti kantavat maailmankatsomuksessaan ateismia. Siitä huolimatta sekä professorikaksikko että teologian hapattamat professorit tekevät pätevää tieteellistä tutkimusta. Vaikka maailmankatsomus eittämättä vaikuttaa niihin valintoihin, joita tieteilijät tekevät tutkimuksensa suhteen, tieteelliset metodit ovat näiden maailmankatsomusten ulkopuolella. Rehellinen tiedemies antaa metodien viedä sinne, minne ne loogisesti näyttävät vievän.

Laajempi kysymys on tottakai se, tapahtuuko tämä ihanne käytännössä missään tieteessä.

 

Summa summarum,
(1) Yliopistossa ei kouluteta pappeja.
(2) Teologia tieteenä on verrattavissa (muihin) humanistisiin tieteisiin.
(3) Taikauskolla ei ole mitään tekemistä teologian kanssa (ellei taikausko ole nimenomaan tutkimuksen kohteena).
(4) Asioita kritisoidessa ne kannattaa esittää sellaisena, kuin ne oikeasti ovat.

Kirkkoa ateisteille

“Miksi seksi on kirkolle ongelma? Mahtuuko ihminen kaikkine vikoineen, puutteineen ja epäonnistumisineen kirkkoon, vai onko ”aktiivisten kristittyjen” ja seurakunnan työntekijöiden pakko esittää työroolia, johon ihmisen heikkoudet ja vajavaisuudet eivät mahdu? Keskustelimme paljon uskottavuudesta ja ihmisten odotuksista seurakunnan työntekijöitä kohtaan.” (Tuomas Hynynen, Kotimaa24 blogi)

Viikko sitten Kotimaa24 julkaisi uutisen, jossa kerrottiin Lopen seurakunnassa ateisteja varten järjestettävästä kirkkopyhästä. Alun lainaus on 25-vuotiaan Lopen papin Hynysen blogista. Hynynen on järjestänyt ennen ateistien ja kirkkoon pettyneiden juhlapyhää keskustelutilaisuuksia paikallisessa pubissa. Blogissaan Hynynen raportoi keskustelujen sisällöistä, jotka ovat mielenkiintoista luettavaa.

Jollain tavalla Hynynen ja Lopen seurakunnan tempaus resonoi aikaisemmin blogissani peräänkuuluttaman etsijöiden radio-ohjelman kanssa. Nykyajassa tarvitaan uudenlaisia ja luovia tapoja viedä evankeliumi sinne, missä kansa aikaansa viettää. Oikealla lähestymistavalla ja sanoman muodolla on väliä, kun käytännössä toteutetaan lähetyskäskyä. Puhutaanko ihmisten elämän aidoista ongelmista? Osataanko oikealla tavalla tuoda esille kristillisen teologian moneus?

Eräällä tapaa tässä ollaan seurakunnan olemuksen äärellä: voiko seurakunnan johtaja esimerkillään näyttää, että ihmisenä eläminen on heikkouksissa ja vajavuuksissa elämistä? Kukaan ei ole täydellinen, sillä maan päällä olemme vielä matkalla. Entä miten näiden vajavuuksien keskellä voi luontevasti tuoda esille sen, että kristinuskon piirissä on tietynlaisia arvoja ja ihanteita, joihin on hyvä pyrkiä? Olla samaan aikaan armollinen ja uskoa muutokseen kohti parempaa? Motivoida pyhityselämään, mutta levätä omana itsenään rakkaudessa?

Joka tapauksessa olen lopen uupunut siihen, että asioita esitetään liian yksipuolisessa valossa rutiinin sävyttämänä. Siksi on hienoa nähdä Lopen esimerkissä se, että seurakunta voi aktiivisesti etsiä uudenlaisia lähestymistapoja toimintaansa.