On suorastaan käsittämätöntä, miten huono uskonnollinen yleissivistys monella suomalaisella on. Voisi äkkiseltään kuvitella, että eläminen maassa, jonka koulutus kuuluu maailman ykköstasoon takaisi hienot mahdollisuudet kohdata globaali ja uskonnoilla kyllästetty maailma. “Wishful thinking”, kuten ylpeästi halveksimamme fundamentalistinen siirtolaiskansa Atlantin toisella puolella sanoisi.
Miten moni vielä luuleekaan, että Suomessa on valtiokirkko? Miten moni luulee, että uskonnonopetus kouluissamme on tunnustuksellista? Miten moni luulee, että koulun uskonnonopetuksessa ei saa tietoa muista uskonnoista? Miten moni luulee, että uskonto on kaikkialla samanlainen elämästä irrallinen osa-alue kuin evankelis-luterilaisessa Suomessa? Miten moni luulee, ettei juoksuhaudoissa ollut ateisteja?
Miten moni tietää, että talvi- ja jatkosodassa Suomen puolesta taisteli ja kaatui muslimeja ja juutalaisia? Miten moni tietää, että valtaosa Suomeen tulevista maahanmuuttajista on kristittyjä? Miten moni tietää, mitä eroa on sunni- ja siiamuslimilla? Moniko tietää, mitä uskonnollisia juhlia Suomessa vietetään kristillisten juhlien lisäksi? Moniko tietää, ettei uskonto ja tiede ole välttämättä ristiriidassa keskenään? Lista on loputon.
Suomalainen uskonnonopetus on niin laadukasta, että sieltä on turha hakea syitä uskonnollisen sivistyksen puutteelle. Medialla ja uutispalveluilla on länsimaissa paitsi tiedottava myös asenteita muokkaava rooli. Väärinkäsitykset ja asenteet uskontoja kohtaan ovatkin nähdäkseni hyvin pitkälle heikon journalismin tulosta. Suomalaisissa uutispalveluissa ei osata tehdä laadukasta uskontojournalismia. Valtaosa medioista pyörii kirkkojen ja uskontojen kannalta triviaalien kysymysten parissa: naispappeus, homovastaisuus kirkossa ja suvivirsi kouluissa eivät liiku lähelläkään uskontojen ydintä. Kansan asenteissa heijastuu suoraan kansan valistajien asenteet.
“Uskonto on yksityisasia, josta ei saa puhua – ainakaan kriittisesti”, on valtamedian hiljaisuuden luoma väärä asenne. Toimittajat, Jehovan todistajien sanoin, herätkää!
Mistä suomalaiset toimittajat voisivat sitten hakea mallia? The Huffington Post on kenties verkon laadukkain uutispalvelu, joka on jaettu kymmeniin osa-alueisiin. Sen uskontosivu on päivittäin allekirjoittaneen lukulistalla. The Huffington Post on toimintastrategialtaan hyvin blogimainen palvelu. Siellä eri alojen asiantuntijatoimittajat kirjoittava analyyttisiä, hieman kolumnityylisiä tekstejä erilaisista ajankohtaisista uutisista. Toteutustapa saa minulta täyden kympin: tarkistan päivittäin twitteristäni uusimmat uskontoon liittyvät pohdinnat. Hyvä esimerkki uskonnon ytimeen kaivautuvasta jutusta on vastikään julkaistu: “Did Jesus Really Die for Our Sins?”
Vastaavanlaisia laadukkaita palveluita on maailmalla paljon. Suomalainen uskontojournalismi on ottanut askeleen oikeaan suuntaan Olli Seppälän ja Mari Teinilän ohjaamana. Uskontojournalismi blogin linkkilistalla onkin esitelty kattavasti erilaisia uskonnon saralla toimivia, teräviä ja laadukkaita uutispalveluja. Samassa blogissa kerrotaan muun muassa merkittävästä apurahasta, joka on myönnetty suomalaisen uskontojournalismin eteenpäinviemiseksi akateemisella tasolla. Käytännössä kenties laadukkainta uskontojournalismia Suomessa edustaa Kotimaa24, jossa on toki vielä paljon kehittämisen varaa.
Tartuin tähän aiheeseen oikeastaan siksi, että eräänlaista uskontojournalismia olen itsekin harrastanut jo muutaman vuoden tämän blogin kautta. Keskeiset periaatteni ovat olleet: (1) kriittisyys, kattavat perustelut ja johdonmukaisuus, (2) sosiaalisen median hyödyntäminen tiedottamisessa ja keskustelussa, (3) monipuolisten lähteiden hyödyntäminen, (4) uskontojen moniäänisyyden tunnustaminen ja (5) kunnioittava ja empaattinen suhtautuminen toiseutta kohtaan. Nämä ovat kenties myös periaatteita, joista uskontojournalismi alana voisi hyötyä.
Nykyisen globaalin 9/11 jälkeisen maailman ilmiöt liittyvät yhä voimakkaammin uskontoon. Maailmalla uskonnosta puhutaan yhä enemmän. Myös Suomessa kaivataan laadukasta, kriittistä ja empaattista uskontojournalismia. Ihmiskunnan yhteisten ongelmien ratkaiseminen vaatii yhä enemmän uskontojen tuntemusta ja vuoropuhelua.
Hyvä kirjoitus. Se on valitettavaa, että media on suomessa tavallisen uutisoinninkin suhteen kovin suodattavaa ja asioita tarkastellaan kovin suppeasti ja mustavalkoisesti.
Median tehtävä ei ole uskonnon levittäminen. Mitä hyötyä ihmisellle on noista mainitsemistasi tiedoista esim muslimejakin oli Suomen talvisodassa jne. Ne ovat täysin triviaaleja juttuja. Sen sijaan nykyaikana ei ole ollenkaan triviaalia kirjoittaa esim naispappeudesta ja homojen oikeksista. Ne ovat nykypäivää. Uskonto olkoon kotien asia ja kunkin ihmisen oma valinta, ei missään tapauksessa saisi antaa uutisoinnille minkäänlaista kristillsmoraalista painotusta tai näkökulmaa. Vain näin voidaan saavuttaa edes siedettävä yhteisymmärrys monistakin tärkeistä asioista. .
Ymmärrät viestissäsi uskontojournalismin liian kapea-alaisesti. Uskontojournalismi on objektiivista ja monipuolista uskontojen ja niiden erilaisten vaikutusten tarkastelemista. Julistaminen, uskonnonharjoittaminen ja -levittäminen eivät kuulu sen piiriin. Uskonto vaikuttaa niin moneen asiaan nykyaikana mukaanlukien politiikka, viihde, talous ja kirjallisuus, että olisi naurettavan lapsellista jättää siitä puhuminen kodin asiaksi. Kehittynyt ja ajankohtainen lehdistö pitää uskontoa esillä.
Muutama esimerkki. Yhdysvaltain presidentinvaaleista on vaikea uutisoida ilman, että ymmärtää, mitä kristillinen oikeisto ajattelee. Lähi-idän vaikean tilanteen syihin ei pääse, jos ei ymmärrä juutalaisuuden ja islamin tietynlaisia tulkintoja ja niiden kietoutumista kansallisuusaatteisiin. Suomalaisia vähemmostöjä ei voi myöskään oppia tuntemaan, jos esimerkiksi ei tiedä tataareista mitään (tämä liittyy juuri niihin muslimeihin talvisodassa).
Noin esitettynä uskontojournalismi tuntuu jopa järkevältä eli jos suutari pysyy lestissään eli kirjoittaja ei ala kirjoittaa jonkin uskonnon puolesta joitain uskontoja vastaan. Onhan tosiaan hyvä tunteä nyt vaikka lähi-idän uskontoja. Perussyy sotiinhan on juuri uskonnoissa, halusta ylläpitää vain omaa uskontoaan.
Niinpä. Siksi annoin uskontojournalismin periaatteiksi kohdat 4 ja 5 eli uskontojen moniäänisyyden tunnustamisen ja kunniottava ja empaattinen suhtautuminen. Hyvä journalismi pyrkii puolueettomuuteen eli kertoo uskonnoistakin siihen sävyyn. Toki uskonnoista voi kirjoittaa myönteiseen sävyyn – se ei vielä ole uskonnon levittämistä. Mutta raja on tottakai hienoisen hieno, ja siksi toimittajalla olisi hyvä olla asiantuntemusta monista uskonnollisista perinteistä.
Sotien syyt on sitten toinen asia. En nyt niihin kommentoi itse
En löydä yhtään syytä esimerkiksi Kristinuskosta aloittaa ainuttakaan sotaa. Juuri tämäkin seikka ilmentää vain sen, että uskonnoista ei teidetä tarpeeksi, saati Kristinuskon perimmäisestä maailmankatsomuksesta. Sodat aloitetaan lähes poikkeuksetta oman hyödyn nimissä ja Kristinuskoa ja muita uskontoja on häikäilemättä käytetty hyväksi ihmisten kontrolloimiseen. Syy sotiin harvoin on uskonnossa, mutta sodat silti saatetaan kehystää niihin. Saadaan siitä toimiva tekosyy.
Mielestäni on surullista kun journalisti syyttää rivien välistä jutussaan itse uskontoa sotien syyksi (usein Kristinuskoa) eikä näe kulissien taakse. Vika on aina ihmisessä, ei välttämättä uskonnossa. Harva maailmankatsomus tai uskonto keskittyy väkivallan tai sodan ympärille, päinvastoin. Kaikki ääriliikkeetkin ovat muodostuneet ihmisten omien tavoitteiden saavuttamiseksi, harvoin oman maailmankatsimuksen harjoittamiseksi.
Minua häiritsee suuresti myös Suomen median suuri uskontovastaisuus, ja mainitsemasi laadukas uskontojournalismi todellakin loistaa poissaolollaan. Hyvä kirjoitus. Toivottavasti asiaan saadan muutosta.
[...] jokin aikaa sitten suomalaisen uskontojournalismin huonosta tilasta, jossa tosin on tapahtunut viimeaikoina huimaa kehitystä. Tämä kirjoitus koski [...]