Suomalaisessa journalismissa on uskonnon kokoinen aukko

On suorastaan käsittämätöntä, miten huono uskonnollinen yleissivistys monella suomalaisella on. Voisi äkkiseltään kuvitella, että eläminen maassa, jonka koulutus kuuluu maailman ykköstasoon takaisi hienot mahdollisuudet kohdata globaali ja uskonnoilla kyllästetty maailma. “Wishful thinking”, kuten ylpeästi halveksimamme fundamentalistinen siirtolaiskansa Atlantin toisella puolella sanoisi.

Miten moni vielä luuleekaan, että Suomessa on valtiokirkko? Miten moni luulee, että uskonnonopetus kouluissamme on tunnustuksellista? Miten moni luulee, että koulun uskonnonopetuksessa ei saa tietoa muista uskonnoista? Miten moni luulee, että uskonto on kaikkialla samanlainen elämästä irrallinen osa-alue kuin evankelis-luterilaisessa Suomessa? Miten moni luulee, ettei juoksuhaudoissa ollut ateisteja?

Miten moni tietää, että talvi- ja jatkosodassa Suomen puolesta taisteli ja kaatui muslimeja ja juutalaisia? Miten moni tietää, että valtaosa Suomeen tulevista maahanmuuttajista on kristittyjä? Miten moni tietää, mitä eroa on sunni- ja siiamuslimilla? Moniko tietää, mitä uskonnollisia juhlia Suomessa vietetään kristillisten juhlien lisäksi? Moniko tietää, ettei uskonto ja tiede ole välttämättä ristiriidassa keskenään? Lista on loputon.

Suomalainen uskonnonopetus on niin laadukasta, että sieltä on turha hakea syitä uskonnollisen sivistyksen puutteelle. Medialla ja uutispalveluilla on länsimaissa paitsi tiedottava myös asenteita muokkaava rooli. Väärinkäsitykset ja asenteet uskontoja kohtaan ovatkin nähdäkseni hyvin pitkälle heikon journalismin tulosta. Suomalaisissa uutispalveluissa ei osata tehdä laadukasta uskontojournalismia. Valtaosa medioista pyörii kirkkojen ja uskontojen kannalta triviaalien kysymysten parissa: naispappeus, homovastaisuus kirkossa ja suvivirsi kouluissa eivät liiku lähelläkään uskontojen ydintä. Kansan asenteissa heijastuu suoraan kansan valistajien asenteet.

“Uskonto on yksityisasia, josta ei saa puhua – ainakaan kriittisesti”, on valtamedian hiljaisuuden luoma väärä asenne. Toimittajat, Jehovan todistajien sanoin, herätkää!

Mistä suomalaiset toimittajat voisivat sitten hakea mallia? The Huffington Post on kenties verkon laadukkain uutispalvelu, joka on jaettu kymmeniin osa-alueisiin. Sen uskontosivu on päivittäin allekirjoittaneen lukulistalla. The Huffington Post on toimintastrategialtaan hyvin blogimainen palvelu. Siellä eri alojen asiantuntijatoimittajat kirjoittava analyyttisiä, hieman kolumnityylisiä tekstejä erilaisista ajankohtaisista uutisista. Toteutustapa saa minulta täyden kympin: tarkistan päivittäin twitteristäni uusimmat uskontoon liittyvät pohdinnat. Hyvä esimerkki uskonnon ytimeen kaivautuvasta jutusta on vastikään julkaistu: “Did Jesus Really Die for Our Sins?”

Vastaavanlaisia laadukkaita palveluita on maailmalla paljon. Suomalainen uskontojournalismi on ottanut askeleen oikeaan suuntaan Olli Seppälän ja Mari Teinilän ohjaamana. Uskontojournalismi blogin linkkilistalla onkin esitelty kattavasti erilaisia uskonnon saralla toimivia, teräviä ja laadukkaita uutispalveluja. Samassa blogissa kerrotaan muun muassa merkittävästä apurahasta, joka on myönnetty suomalaisen uskontojournalismin eteenpäinviemiseksi akateemisella tasolla. Käytännössä kenties laadukkainta uskontojournalismia Suomessa edustaa Kotimaa24, jossa on toki vielä paljon kehittämisen varaa.

Tartuin tähän aiheeseen oikeastaan siksi, että eräänlaista uskontojournalismia olen itsekin harrastanut jo muutaman vuoden tämän blogin kautta. Keskeiset periaatteni ovat olleet: (1) kriittisyys, kattavat perustelut ja johdonmukaisuus, (2) sosiaalisen median hyödyntäminen tiedottamisessa ja keskustelussa, (3) monipuolisten lähteiden hyödyntäminen, (4) uskontojen moniäänisyyden tunnustaminen ja (5) kunnioittava ja empaattinen suhtautuminen toiseutta kohtaan. Nämä ovat kenties myös periaatteita, joista uskontojournalismi alana voisi hyötyä.

Nykyisen globaalin 9/11 jälkeisen maailman ilmiöt liittyvät yhä voimakkaammin uskontoon. Maailmalla uskonnosta puhutaan yhä enemmän. Myös Suomessa kaivataan laadukasta, kriittistä ja empaattista uskontojournalismia. Ihmiskunnan yhteisten ongelmien ratkaiseminen vaatii yhä enemmän uskontojen tuntemusta ja vuoropuhelua.

Mahdollisuus muutokseen ja syytökseen

Pääkaupunkiseudun Mahdollisuus Muutoksen -mediatempaus on Suomessa ennennäkemätön. Arkensa Helsingissä viettävä ei voi olla törmäämättä bussin penkkien takaosissa, julkisten reunoilla ja mainospaikoilla komeileviin kampanjan mainoksiin. Mahdollisuus Muutokseen nostaa esille muutaman julkkiksen ja tavallisen suomalaisen elämäntarinoita napakoihin mainoksiin. Ideana on, että mainos herättää kiinnostuksen ja saa ihmisen tilaamaan ilmaisen kirjan, joka sisältää lisää elämäntarinoita. Kirjan tuo kotiin ilmaiseksi kampanjan kuriiri, joka sitten ohjaa kirjan vastaanottajan paikalliseen yhteistyöseurakuntaan. Varsin tehokas projekti, jonka tarkoitus on ohjata ihminen seurakuntaan ja henkilökohtaiseen kristinuskon Jeesuksen tuntemiseen.

Kotimaa24:n uutisen mukaan numerotkin näyttävät hyvältä. Kampanjan johdosta on herännyt 155 000 erilaista yhteydenottoa. Kampanjakirjoja on tilattu yli 7000 kappaletta, ja kampanjan nettisivuilla on vieraillut yli 100 000 kävijää. Mediahuomiotakin on tullut. Merkittävin lienee kampanjan isän Hannu Haukan sekä erään elämänkertomuksensa jakaneen vierailu Nelosen Maria! -ohjelmassa. Haukka pärjäsi allekirjoittaneen mielestä erittäin hyvin, ja Maria antoi yllättävän paljon tilaa haastateltaville kertoa näiden omista lähtökohdistaan. Ulkoisesti kampanja näyttää onnistuneelta.

Ratkaisukristillisyyden kaksi puolta

Lienee perusteltua sanoa, että mediakampanja ajaa ratkaisukristillisyydeksi kutsuttua suhtautumista uskonasioihin. Perusajatus on se, että ihmisen on tehtävä henkilökohtainen uskonratkaisu, jonka ajatellaan muuttavan ihmisen iankaikkisen pelastuksen asemaa. Ihminen siirtyy hetkessä pimeydestä valoon. Tämänkaltaisen kristillisyyden kannattajat puhuvat mielellään uskoontulosta. Juuri tämä painotus on herättänyt evankelis-luterilaisessa Suomessa kriittistä keskustelua. Kirkko&Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola muistutti pääkirjoituksessaan, että kristinuskon sisältä löytyy monenkirjavaa uskontulkintaa. Simolan mukaan tällaisen “herätyskristillisen julistuksen” ongelma piilee siinä, että ihmisille luvataan liikaa.

Tunnistan myös itse tämän ongelman. Olen kasvanut Simolan mainitsemissa herätyskristillisissä piireissä ja oppinut karsastamaan uskoontulolla ratsastamista. Erityisesti vapaissa suunnissa on totuttu kuulemaan tietynlaisen todistuskertomuksen kaavaan puristettuja elämäntarinoita, joiden käännekohta on uskoontulo. Ennen uskoontuloa elämä on ollut riekailena, mutta uskoontulon jälkeen kaikki on korjaantunut. Ihailemani kanadalainen radioisäntä Drew Marshall kutsuu tällaisia kertomuksia nimellä glory stories. Ne ovat varsin vieraita oikealle elämälle, jossa kasvaminen on pitkä prosessi ja ongelmat ovat uskoontulonkin jälkeen arkipäivää.

Ratkaisukristillisen kolikon kääntöpuoli onkin juuri se, että saatetaan luvata liikaa. Silloin mahdollisuus muutokseen muuttuu mahdollisuudeksi syytökseen siitä, että muutosta ei tapahdukaan. Kun alkoholisti ei vapaudukaan hetkessä kymmenien vuosien aikana syntyneestä riippuvuudesta, jonka taustalla on moniulotteiset mielenterveyden ongelmat ja fyysiset haasteet, saatetaan henkilöä epäsuorasti syyttää uskon tai rukouksen määrän puutteesta. Pyhityselämässä on jotain vikaa tai muuten vain eletään liian kaukana Jumalaa. Tämä on todellinen ratkaisukristillisyyden ongelma, johon mediakampanjan järjestäjien ja erityisesti mukana olevien seurakuntien tulee ottaa kantaa viimeistään siinä vaiheessa, kun etsijät koputtavat seurakuntien oville.

Kolikon toinen puoli onkin sitten silkkaa puhdasta kultaa. Ihmeellisiä elämänmuutoksia todella tapahtuu ja niitä kelpaakin esitellä pääkaupunkiseudun parhailla mainospaikoilla. Henkilökohtaiseen uskonratkaisuun tähtäävä kristillisyys ei ole millään muotoa pietismin tuotetta, kuten kirkkohistoriasta käsin usein todetaan. On totta, että vaikkapa Suomen kirkon herätysliikkeiden uskonratkaisun korostaminen on peräisin saksalaisesta pietismistä. Henkilökohtaista uskoa korostavat viitteet löytyvät kuitenkin jo Uudesta testamentista. Kristikunta on ollut alusta alkaen Simolaa lainaten “kirjava joukko”, ja onkin väärin ajatella, että ratkaisukristillisyys olisi jotenkin väärä tai huono uskontulkinta. Erityisesti nykypäivän yksilöllisyyttä korostavassa ajassa se on monelle ainoa toimiva juttu.

Ratkaisukristillisyys ja kyseinen mediakampanja rakentaa myös hienosti kertomusten voimalle, josta kirjotin blogissani aiemmin.

Minulla ei ole enää tyhjä olo

Yksi kampanjan kasvoista, räppäri Ruudolf, tiivistää uskoontulonsa merkityksen lauseeseen: “Minulla ei ole enää tyhjä olo.” Usko Jeesukseen on tuonut elämään sisältöä ja merkityksen. Uskoontulokokemuksiin (olipa kyse sitten uskosta Jeesukseen tai vaikkapa Buddhaan) näyttää liittyvän oleellisesti elämän merkityksen löytäminen. Kyseessä on sama universaali kysymys, jota ihmiset ovat luultavasti kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa kysyneet: “Mikä on elämän tarkoitus?” Kristinuskon kannalta on merkittävää, että emme ole enää monopoliasemassa Euroopan uskontojen markkinoilla. Meillä ei ole enää keisaria, joka suosisi juuri meidän uskontoamme tai tarjoaisi oikean uskontulkinnan. Mahdollisuus Muutokseen -kampanja on yksi yritys nostaa Jeesuksen erityinen asema näillä markkinoilla esiin. Aika näyttää, miten onnistunut ja relevantti yritys se on.

Ihminen on kertomuksia

Ihminen ajattelee kertomuksina.

Mitä vastaat, jos joku kysyy sinulta, miten päädyit nykyiseen työ- tai opiskelupaikkaasi? Luultavasti kerrot kertomuksen, joka alkaa omasta lapsuudestasi. “Olen halunnut jo pienestä pitäen poliisiksi – -” tai “lapsena minulla ei tullut mieleenkään, että olisin halunnut pastoriksi – -”. Entä onko sinulla mielessäsi kertomus siitä, kuinka tapasit nykyisen elämänkumppanisi? Entä armeijakertomuksia? Lomakertomuksia? Hauskoja ja noloja sattumuksia? Kertomuksia siitä, mitä lapsesi on tehnyt?

Narratiivinen eli kertomuksellinen näkökulma on nykyään pinnalla myös opiskelemissani aloissa, teologiassa ja psykologiassa. Jerome Bruner on erotellut tutkimustensa pohjalta ihmisen kaksi tapaa ajatella. Analyyttinen ajattelu on loogisen päättelyn kautta etenevää, ja sitä harrastetaan esimerkiksi tieteen piirissä. Narratiivinen ajattelu on ihmisiä yhdistävä, kertomuksen kaavalla etenevä ajattelumalli. Kertomusten voima piilee siinä, että ne ovat ihmiskeskeisiä ja käsittelevät teemoja, joiden ympärillä ihmiselämä pyörii. Kertomusten logiikka poikkeaa lähes täysin analyyttisen ajattelun logiikasta. Narratiivinen ajattelu nauttii ristiriidoista, vastakkainasetteluista, vaikeuksista, epäjohdonmukaisuuksista ja ihmeellisyyksistä.

Yksi kertomusten voimaa selittävä tekijä on siinä, että kertomuksilla näyttää olevan keskeinen rooli ihmisen identiteetin ja minäkäsityksen synnyssä. Ihmisen käsitys itsestään on siis jollain tavalla tarinoista kasattu. Jo varhaislapsuudessa ihminen oppii rakastamaan ja kertomaan tarinoita. Jos joskus seuraa viisivuotiaan lapsen mielikuvituksellisia tarinoita, ei voi olla kuin ihmettelemättä, mistä kaikki ajatukset kumpuaa. Varhaislapsuuden yksi kehitystehtävä onkin autobiografisen muistin muodostaminen. Episodiset muistiedustukset muokkaavat ihmisen tulevaa käsitystä siitä, millainen hän on. Näitä kertomuksia sitten laajennetaan ja tarkastellaan kriittisesti esimerkiksi nuoruuden kapinoinnin keskellä.

Kertomusten haasteet teologialle

Teologian saralla kyvyttömyys erotella analyyttinen ja narratiivinen ajattelu toisistaan voi muodostua ongelmaksi. Haasteita nousee esille ainakin kolmessa suuressa teologisessa kysymyksessä: (1) raamatuntulkinnassa, (2) kysymyksessä Jumalan johdatuksesta ja (3) dogmatiikan ja käytännöllisen teologian välisessä jännitekentässä.

Raamattu on loistava esimerkki kertomuksista elävästä kirjasta. Esimerkiksi toora on kertomus Israelin kansan vaiheista Egytin orjuudesta luvatun maan kynnykselle. Se on alun perin todennäköisesti suullisesti kerrotuista tarinoista koottu käärökokoelma, jonka tarkoitus on ollut kohottaa kansallista henkeä ja ottaa kantaa tiettyinä aikoina pinnalle nousseisiin teologisiin kysymyksiin. Mielenkiintoinen kysymys kaikkien Raamatun kirjojen kohdalla onkin kysymys siitä, miten kertomuksia on hyödynnetty eri aikoina erilaisiin tarkoituksiin.

Käytännössä kirjoitusten nykylukijan päässä tapahtuu tulkintaprosessi, jossa hänen omat kertomuksensa limittyvät Raamatun kertomuksiin ja muodostavat uudenlaisia kertomuksia. Raamatun kirjoja tulisi toki tarkastella niiden omista kertomuksista käsin ikään kuin unohtaen lukijan omat kertomukset. Käytännössä tällainen idealismi on kuitenkin täysin mahdotonta toteuttaa. Lukijan ja tulkintayhteisön vastuulle jääkin kysyä, kumpi kertomus saa tulkinnassa etusijan? Palveleeko yhdistelmä ihmiskuntaa säilyttäviä arvoja? Entä voiko narratiivista Raamattua lähestyä analyyttisellä ajattelulla?

Toinen teologinen kysymys liittyy Jumalan johdatukseen. Riippumatta henkilön uskosta jokainen muodostaa elämästään kertomusta, joka tulee eksplikoiduksi vastatessa blogitekstin alun kaltaisiin kysymyksiin. Dan McAdams käyttää ihmisen tarinoista nimitystä Personal Myths eli henkilökohtaiset myytit. Tyypillistä näille kertomuksille on käyttää omaa lapsuutta nykyhetkeä selittävänä tekijänä: “kova lapsuus kasvatti minut taistelemaan”, “onnellinen kasvatus heijastui omaan tapaani kasvattaa” ja “rappioni syy alkaa jo siitä, että jäin vaille rakkautta lapsena”. Kristitty ihminen kertoo samanlaista henkilökohtaista myyttiä lisäten siihen Jumalan toiminnan. Elämän käännekohtia kuvaillaan tilanteiksi, joissa Jumala puhui ja kosketti erityisellä tavalla.

Onkin syytä kysyä, missä määrin Jumala ohjaa ihmisen elämää? Jos ateisti ja teisti voi nähdä menneessä elämässään selvän punaisen langan ja kohtalon kädenjäljen, johtuuko se vain ihmisen kyvystä muodostaa henkilökohtaisia myyttejä vai todella Jumalan johdatuksesta? Tässä yhteydessä en pohdi tämän ongelman vastausta, sillä se vaatisi aivan uuden blogikirjoituksen, jotta kysymyksen laajuudelle ja moniulotteisuudelle tekisi oikeutta. Kaikki keskustelu tähän liittyen on toki toivottavaa.

Lopuksi narratiivisen ajattelun voi ajatella liittyvän dogmatiikan ja käytännöllisen teologian väliselle rajapinnalle. Dogmatiikalla tarkoitan tässä puhtaasti kristilliseen oppiin liittyviä kysymyksiä, ja käytännöllisellä teologialla seurakuntien työhön kuten diakoniaan, sielunhoitoon ja saarnaan liittyviä kysymyksiä. Jos oppi esittää synnistä tiettyjä analyyttisiä väitteitä, miten sielunhoitotilanteessa niitä sovelletaan henkilön omiin kertomuksiin? Missä määrin sielunhoito on ihmisen kuuntelemista ja johdattelemista henkilökohtaisiin vastauksiin ja missä määrin hengellistä ohjausta, jossa pastori kertoo ratkaisun kristilliseen oppiin nojaten? Jälleen kerran tämä kysymys ansaitsi kokonaan oman bloginsa.

Jumala ja kertomukset

Kertomukset yhdistävät mielenkiintoisella tavalla ihmisiä yli kulttuuri- ja aikarajojen. Kontekstista huolimatta ihmisten mieli tuntuu virittyvän hyvälle kertomukselle. Itse olen vanginnut ihmisten huomiot kertomuksen keinoin armeijan harmaissa, riparin keskellä ja seurakunnan salissa. Itse olen tullut kertomusten vangituksi yliopiston luennolla, isoisän keinutuolin vieressä ja facebookin chatissa. Ihminen sosiaalisena olentona elää toisista ihmisistä. Kertomukset ovatkin yksi loistava tapa elää, jäsentää ja luoda ihmissuhteita.

Narratiivisuus on myös teologian elinehto. Ilman kertomuksia ei ole Jumalaa. Sama formula pätee toisinpäin. Uskon, että Jumala on luonut ihmisiin universaalin taajuuden kertomuksia varten. Siksi hän on myös ilmoittanut itsestään kertomuksen logiikkaa noudattavien kirjoitusten avulla. Ne eivät anna koko kuvaa iankaikkisesta Jumalasta, mutta kertovat enemmän kuin tarpeeksi kiehtomaan ihmistä koko tämän pienen elämän ajan. Loppuviimein osallistuminen maailmankaikkeuden suurimpaan kertomukseen näyttää olevan se, joka pelastaa ihmisen.